Onko Suomi sekulaari valtio?
kimmo / 1.6.2014
Kaikki tämä vouhotus uskonnonvapauden tilasta Suomessa tuntuu helsinkiläisestä tapakristitystä tai uskonnottomasta varmasti toisinaan absurdilta. Onhan Suomi sentään sekulaari länsimainen sivistysvaltio, eikä pukeutumistamme valvo paikallinen mutaween (uskonnollinen poliisi), kuten Saudi Arabiassa. Ja vaikka keskustelussa sukupuolineutraalista avioliittolaista onkin käytetty paljon tarpeetonta uskonnollista retoriikkaa, meillä sentään on maallinen avioliitto, toisin kuin vaikka Israelissa. Eurooppalaiseksi valtioksi olemme kuitenkin melko […]

Kaikki tämä vouhotus uskonnonvapauden tilasta Suomessa tuntuu helsinkiläisestä tapakristitystä tai uskonnottomasta varmasti toisinaan absurdilta. Onhan Suomi sentään sekulaari länsimainen sivistysvaltio, eikä pukeutumistamme valvo paikallinen mutaween (uskonnollinen poliisi), kuten Saudi Arabiassa. Ja vaikka keskustelussa sukupuolineutraalista avioliittolaista onkin käytetty paljon tarpeetonta uskonnollista retoriikkaa, meillä sentään on maallinen avioliitto, toisin kuin vaikka Israelissa.

Eurooppalaiseksi valtioksi olemme kuitenkin melko uskontorakkaita. Suomalaisille kirkko on arvokas, vaikkei siellä osattaisi käydäkään kuin laulamassa joululauluja. Vuonna 2007 Euroopan neuvosto antoi parlamentaarisessa yleiskokouksessaan suosituksen, jossa se käsitteli kirkon ja valtion suhdetta. Suosituksessa todetaan, että Euroopan yhteisiin arvoihin kuuluu valtion ja kirkon erottaminen. Suomi kuitenkin taisteli suositukseen huomion, että jäsenvaltioilla tulee olla oikeus säilyttää valtionkirkko.

sokeaoikeus

Kuten Euroopan neuvoston suosituksestakin voidaan päätellä, valtion sekulaarius, siis kirkon ja valtion etäisyys toisistaan, on tärkeässä roolissa yhdenvertaisuuden toteutumisessa kyseisessä valtiossa. Suomen hanakkuus kansankirkkonsa aseman säilyttämiseen vihjaa, ettei Suomessa toistaiseksi olla järin valmiita kohtelemaan kaikkia katsomuksia yhdenvertaisesti.

Jotta saisimme aiheeseen laajemman näkökulman, verratkaamme Suomen uskonnonvapauden tilaa muiden valtioiden uskonnonvapauteen. Janan sekulaarista päästä löytyy eurooppalaisen sekularismin ”mallivaltio” Ranska ja teokraattisesta vaikka se Saudi Arabia.

Ranska on kuuluisa omasta tunnustuksettomuudestaan, laïcitésta. Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että uskonto ei kuulu valtiolle, eikä valtio uskonnolle. Kun molemmat pitävät näppinsä erossa toistensa asioista, voidaan todellinen yhdenvertaisuus saavuttaa. Aivan täydellisesti tätäkään ei välttämättä voida noudattaa (kts. About-Picard -laki tai burkakiellot), mutta Ranskan mallista Suomi on silti kaukana kirkkolakeineen ja valtiopäivien juhlajumalanpalveluksineen. Emme kuitenkaan yllä mitenkään mainittavaan läheisyyteen Ranskan vastakohtaa, Saudi Arabiaa, jossa islamista kääntymisestä seuraa kuolemanrangaistus.

Huolestuttavia yhtymäkohtia on kuitenkin löydettävissä. Suomessa on edelleen voimassa jumalanpilkkalaki ja laki uskonrauhan rikkomisesta. Jumalanpilkasta on viimeksi tuomittu vuonna 1969 ja uskonrauhan rikkomisesta vuonna 2009. Vertailun vuoksi jumalanpilkkalakeja on löydettävissä esimerkiksi myös Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Venäjä sai omansa vasta viime vuonna. Kuitenkin esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa pärjätään mainiosti ilmankin.

Suomen kouluissa kirkkoon kuuluvien lasten on pakko opiskella omaa uskontoa. Tämä käytäntö on suhteellisen harvinainen maailmalla, vaikka se löytyykin joistakin Euroopan valtioista, kuten Englannista tai Irlannista. Myös Venäjä liittyi pakollista uskontoa opettavien maiden joukkoon viime vuonna. Yleistä uskontotietoa tai etiikkaa opetetaan puolestaan esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa, Norjassa, Japanissa ja Libanonissa.

Lasten asema on Suomessa muutenkin ongelmallinen uskonnonvapauden kannalta, sillä uskontokunnasta voi erota itse vasta 18 –vuotiaana. Vaihtoehtoinen järkevä ikäraja voisi olla vaikka 15 vuotta. Muistamme jälleen, että toisaalla uskonnosta kääntyminen on kuolemalla rangaistava häväistys, mutta esimerkiksi Itävallassa, Sveitsissä ja Saksassa ikäraja oman vakaumuksen asettamiselle on 14 vuotta.

Lakiin nojaava uskonnollinen syrjintä on esillä läpi yhteiskunnan. Suomessa Jehovan todistajat, arkkipiispat, piispat ja kirkkoherrat on vapautettu asepalveluksesta. Tässä vertailu muihin maihin on turhaa, sillä suuressa osassa maailmaa pakollista asevelvollisuutta ei enää ole, mutta epätasa-arvo on silti ilmeinen. Toisaalta yksin kirkkolain olemassaolo on ongelmallinen valtion puolueettomuuden kannalta, sillä valtionkirkkojen katsotaan olevan osa julkista valtaa, ja eduskunta onkin luopunut osasta lainsäädäntövaltaansa kirkkolain kohdalla. Kirkkolaissa säädetään mm. palkallisista vapaapäivistä.

Valtauskontoja suosii myös oikeus osuuteen yhteisöverosta, jonka kautta myös uskontokuntiin kuulumattomat maksavat veroa kirkoille. Yhteisöveroa perustellaan esimerkiksi uskonnottomien hautaustoimen ylläpidolla, mutta siinä on taas toimi, jonka pitäisi muutenkin olla kunnilla. Vastaavasti valtionkirkkojen asemaa vahvistaa rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin rajoitettu vihkimisoikeus, varsinkin kun edellytykset rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi tulemiselle suosivat voimakkaasti valtauskontoja. Samanlaista valtauskontojen suosimista tapahtuu kaikkialla, jossa on voimakkaat valtionkirkot, eli suuressa osassa Eurooppaa. Jälleen esimerkiksi Ranska tai Turkki osaavat kuitenkin olla suosimatta lain tasolla valtauskontoja.

Voidaankin siis todeta, että Suomi on yllättävän kiinteästi uskontoon sitoutunut valtio. Saatamme päihittää useimmat teokratiat ja jotkin Euroopan valtiot siellä täällä, mutta yhdenvertaisuuden etusijalle asettavien valtioiden edessä Suomi kalpenee. Suomen virhe kaikessa yksinkertaisuudessaan on sisällyttää uskontoa lakeihinsa. Käytäntönä tämä luo lukuisia eriarvoistavia tilanteita ja tekee lopulta valtiostamme epäyhdenvertaisen. Mikäli tasa-arvoisuus kuuluu arvoihimme, meillä on vielä jonkin verran varaa liikkua janan sekulaariin päähän.

Esa Turkulainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *