Yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta on vahvistettava
kimmo / 8.11.2011
Esa Ylikosken (FM, pääsihteeri, Vapaa-ajattelijain Liitto ry) puheenvuoro Oikeusministeriön järjestämässä ihmisoikeustoimintaohjelman valmistelun kuulemistilaisuudessa 12.10.2011 Omantunnon ja vakaumuksen vapaus on positiivinen oikeus Uskonnon ja omantunnon vapauteen (PL 11 §) kuuluu omantunnon vapaus, joka on luonteeltaan positiivinen oikeus. Omantunnon vapaus on enemmän kuin ns. negatiivinen uskonnonvapaus (oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan ja oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoitukseen). […]

Esa Ylikosken (FM, pääsihteeri, Vapaa-ajattelijain Liitto ry) puheenvuoro Oikeusministeriön järjestämässä ihmisoikeustoimintaohjelman valmistelun kuulemistilaisuudessa 12.10.2011

Omantunnon ja vakaumuksen vapaus on positiivinen oikeus

Uskonnon ja omantunnon vapauteen (PL 11 §) kuuluu omantunnon vapaus, joka on luonteeltaan positiivinen oikeus. Omantunnon vapaus on enemmän kuin ns. negatiivinen uskonnonvapaus (oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan ja oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoitukseen). Uusi painotus vahvistettiin perusoikeusuudistuksessa 1995 ja 2003.

Positiiviseen omantunnon vapauteen kuuluu ”oikeus ilmaista vakaumus” – tämä tarkoittaa samalla myös uskonnottoman vakaumuksen vapautta. Näin on selvästi myös kansainvälisissä ja EU-säädöksissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on korostanut (tuomio 25.5.1993 A 260-A) ihmisoikeussopimuksen suojaa paitsi uskonnollisille vakaumuksille myös ateisteille, agnostikoille, skeptikoille ja maailmankatsomuksen suhteen välinpitämättömille.
Omantunnon vapaus kattaa sekä sisäisen vakaumuksen vapauden ulottuvuuden (forum internum) että yksilön oikeuden ilmaista sisäinen vakaumuksensa ja elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen vakaumustaan (forum externum). (Ojanen ja Scheinin 2011 (a), s.417)

”Oikeus ilmaista vakaumus” ei pelkästään vahvista PL 12 §:n sananvapautta, vaan nimenomaan myös yksilön oikeutta elää suhteessa muihin ihmisiin tavalla, joka vastaa ja toteuttaa hänen vakaumustaan (Ojanen ja Scheinin 2011(a), 418). Tämä tarkoittaa myös hiljaisten, mielipiteistään ääntä pitämättömien uskonnottomien ihmisten omantunnon ja vakaumuksen vapautta elää identiteettinsä mukaan. Tämä puolestaan korostaa PL 6 §:ssä säädetyn yhdenvertaisen ja syrjimättömän kohtelun merkitystä myös vakaumusten suhteen.

Yhdenvertainen ja syrjimätön kohtelu tarkoittaa, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan … uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen … perusteella.” (PL 6 § 2 mom.) Yleinen syrjintäkielto kohdistuu ensi sijassa viranomaistoimintaan – eli julkisen vallan ja myös julkisten palvelujen toimintaan (Euroopan ihmisoikeussopimuksen 12. pöytäkirja, SopS 8/2005)

Hyväksyttävä peruste positiiviseen erityiskohteluun voi olla heikommassa asemassa olevan väestöryhmän aseman parantaminen ja tosiasiallisen tasa-arvon edistäminen. Tietyn ryhmän (esim. vähemmistöt) asemaa ja olosuhteita parantavat toimet, jotka tähtäävät tosiasiallisen tasa-arvon turvaamiseen eivätkä asteeltaan muodostu toisia syrjiväksi

Uskonnon harjoittaminen ei ole oppilaitosten tehtävä

Uskonnon harjoittaminen ei kuulu peruskoulun, lukion, ammatillisten oppilaitosten, ammattikorkeakoulujen eikä yliopistojen lakisääteisiin tehtäviin. Uskonnon opetuskaan ei ole tunnustuksellista, ja perustuslakivaliokunnan mukaan yksittäinen virsi ei tee koulun juhlasta uskonnon harjoittamisa. Käytännössä oppilaitokset kuitenkin järjestävät toistuvasti varsinaista uskonnon harjoittamista, kuten jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia, liittäen ne omaan toimintaansa. Tämä tilaisuudet on lainvalmistelussa ja Opetushallituksen ohjeissa todettu selvästi uskonnon harjoittamiseksi.

Peruskoulussa ja lukiossa koululaisjumalanpalveluksia on muutaman kerran vuodessa (yleensä evankelisluterilaisen seurakunnan kirkossa tai myös koulun tiloissa). Uskonnollisia päivänavauksia pitävät seurakuntien papit usein säännöllisesti (1-4 kertaa/kk) ja erityisjärjestelyin (pidempi aika). Paikoin alakouluissa ilmenee myös opettajan johtamaa ääneen lausuttua ruokarukoiluttamista. Käytännössä uskonnottomien oppilaiden perheitä painostetaan painostetaan siihen, että oppilas ei olisi pois uskonnon harjoittamisesta. Esimerkiksi Espoon kaupunki lähetti viime lukuvuonna myös uskonnottomiin koteihin kirjeen, jossa sivistystoimi suositteli osallistumista evankelisluterilaiseen uskonnon harjoittamiseen, kuten jumalanpalvelukset ja uskonnolliset päivänavaukset.

Ammatillisissa oppilaitoksissa ja ammattikorkeakouluissa tilanne ja mm. seurakuntien nimeämien ns. oppilaitospappien rooli vaihtelee. Yliopistoissa jumalanpalvelus on virallinen osa lukuvuoden avajaisten ja promootiotilaisuuksien ohjelmaa. Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan promootiossa on ollut ensimmäistä kertaa jumalanpalvelukselle vaihtoehtoinen uskonnoton tilaisuus.

Julkisten oppilaitoksen tehtäväkseen ottama uskonnon harjoittamisen järjestäminen on perusteetonta enemmistöasemassa olevan evankelisluterilaisen kirkon suosimista. Tällaiselle positiiviselle erityiskohtelulle ei ole perustetta, koska kirkko ei ole heikommassa asemassa eikä vähemmistön edustaja, vaan saa hyväkseen myös muuta erityiskohtelua (verotusoikeus, yhteisöveron tuotto). Yhden uskonnon suosiminen julkisessa sivistys- ja koulutuspalvelussa syrjii uskonnottomia ja muiden uskontojen piirissä olevia oppilaita ja perheitä. Uskonnon harjoituksen tulisi olla kirkon omaa toimintaa, ei kunnan tai valtion instituutioiden organisoimaa. Luonnollisesti kirkkoon ja muut uskonnolliset yhdyskunnat voisivat tarjota tilaisuuksiaan oppilaille, lasten vanhemmille ja opettajille. Tilaisuuksien tulisi kuitenkin olla varsinaisen koulutyön ulkopuolella.

Niin kauan kuin uskonnon harjoittamista oppilaitosten toiminnassa jatketaan, tulisi niille jotka eivät osallistu uskonnon harjoittamiseen, olla tarjolla aiempaa paremmin vaihtoehtoista ja rinnakkaista ei-uskonnollista ohjelmaa. Sekulaarin eettisen ja kulttuurisen ohjelman tulisi olla tapahtuman ajankohdan luonnetta vastaavaa, tarvittaessa juhlavaa, ja siihen tulee voida kutsua myös ulkopuolisia vierailijoita ja ohjelman esittäjiä tai ohjelma voi tapahtua myös koulun ulkopuolella. Kohtuullisten mukautusten laiminlyönti on yksi syrjinnän muoto (KOM (2008)426.

Perustavoite on tunnustuksettomuus. Parhaiten julkinen palvelu toteuttaisi katsomuksellista yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä uskonnon ja omantunnon vapauden piirissä toimimalla kauttaaltaan tunnustuksettomasti. ”Monissa maissa … esimerkiksi enemmistöuskontokunnan mahdollisuutta pitää julkisissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia pidettäisiin epäilyksittä uskonnonvapauden vastaisena.” (Ojanen ja Scheinin 2011 (a), s. 413)

Voidaanko pitää yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoittamana häirintänä, jos koulun uskonnollisia päivänavauksia välitetään keskusradiolla koko koulun tiloihin siten, että niiden kuulemista ei koulun tiloissa voi välttää? Aiheuttaako se vähemmistöryhmien ihmisarvoa loukkaavan epäkunnioittavan, jopa nöyryyttävän ilmapiirin? Häirintä syrjinnän muotona tarkoittaa henkilön tai ihmisryhmän arvon tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista siten, että luodaan … halventava, nöyryyttävä … ilmapiiri. Menettely on toistuvaa, ilmeistä, julkista (Ojanen ja Scheinin, 2011(b), s. 246).

Oppilaat, joiden perheiden elämään ruokarukoukset eivät kuulu, voivat kokea johdetun rukoiluttamisen omantunnon vapautta loukkaavana, jopa nöyryyttävänä. Näin on riippumatta siitä, osallistuvatko he siihen vai ovatko muusta ryhmästä erillään rukouksen ajan. Alakoululaisen erottaminen ruokailuryhmästä rukoiluttamisen vuoksi voidaan pitää jopa pienten lasten kaltoin kohteluna, joka myös saattaa altistaa kiusaamiselle. Koulun lisäksi ääneen rukoiluttaminen on omantunnon vapauden kannalta ongelmana monin paikoin julkisena palveluja järjestetyssä lasten päivähoidossa. Ratkaisu asiaan on rukoiluttamisen lopettaminen, ei perheiden painostaminen osallistumaan ja lasten mukautuminen.

Koulujen jatkuvat hartaustilaisuudet ja jumalanpalvelukset luovat oppilaille ja opettajille keinotekoisen uskonnollisen kasvihuoneilmiön, joka ei enää vastaa ympäröivän yhteiskunnan ja perheiden kulttuurista todellisuutta. Yhteiskunnallisen tietoarkiston julkaiseman haastattelututkimuksen mukaan vain joka viides suomalainen osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin useita kertoja vuodessa. (Ketola, s. 19). Kun seurakuntavaaleihin osallistuu vain noin 16 prosenttia ev.lut. kirkon jäsenistä, kirkon mandaatti puhua kaikkien jäsentensä nimissä on vahvasti yliarvostettu. Uskonnon opetusta koulussa tulisi vähentää. Uskonnon opetuksen pakollisuus peruskoulussa ja jopa lukiossa ei kunnioita kirkon jäsenten itsemääräämisoikeutta katsomuksellisissa valinnoissa. Uudessa tuntijakoratkaisussa elämänkatsomustieto tulisi saada kaikille vapaasti valittavaksi.

Evankelisluterilaisen enemmistökirkon ulkopuolella on yli 22 % väestöstä, ja määrä kasvaa. Mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomia on yli 1 miljoona (noin 19 %). Heistä osa voi silti olla uskonnollisia, toisaalta varsin monet kirkon jäsenet ovat tuoreen tutkimuksen mukaan ei-uskonnollisia (Ketola, s. 11). Uskonnottomia ja ei-uskonnollisia on paljon ainakin vähemmistöpoliittisesta näkökulmasta. Syrjinnän poistaminen on ihmisoikeuskysymys. Koulun ja päivähoidon käytännöt ovat myös herkkä asia, koska kysymys on lapsista ja nuorista, jotka kasvavat ihmisyyteen ja kansalaisuuteen. Vähättelystä vähäsen: Jos uskonnottomien ja toisuskoisten syrjintä olisi pieni ongelma, silloinhan tilanteen korjaamisen ei pitäisi olla niin vaikeaa.

Syrjintää ei ole vain kouluissa ja päivähoidossa. Vakavia syrjintäongelmia on myös Puolustusvoimissa. Kirkkoon kuulumattomien pitää anoa vapautusta uskonnon harjoittamisesta ja kirkollisesta työstä. Kirkkoon kuuluvien on pakko osallistua kenttähartauteen ja kirkolliseen toimintaan. Paraatiin pääsee vain hartauden kautta. Valaa markkinoidaan vakuutusta vähätellen. Henkistä tukea saa usein vain hengellisen henkilöstön toimesta, vaikka palveluun tarvittaisiin katsomuksellisesti neutraaleja sosiaalisen ja eettisen ammattilaisia. Kansainvälinen humanistiliitto IHEU onkin vaatinut ei-uskonnollista ”pastoraalista” henkilöstön saamista eri maiden puolustusvoimiin.

Eduskunnan tulisi näyttää esimerkkiä julkisten instituutioiden katsomuksellisten käytäntöjen uusimiseen. Lakihan ei enää velvoita valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen järjestämiseen entiseen tapaan. Jumalanpalvelus voisi silti olla jatkossakin tarjolla kansanedustajille ja muulle eduskunnan väelle suurkirkossa, mutta ei enää osana eduskunnan avajaisten virallista ohjelmaa.

Jos vanhaa jumalanpalveluskäytäntöä edellä esitetystä huolimatta jatketaan, sen rinnalle tarvitaan vaihtoehtoinen sekulaari-eettinen ei-uskonnollinen juhlatilaisuus. Ekumeenisen neuvoston lisäksi maahan tarvitaan ei-uskonnollinen eettinen neuvosto, joka voisi toimia yhteistyössä eduskunnan kanssa tällaisen tilaisuuden järjestämiseksi. Tällainen eettinen neuvosto tarvittaisiin muutenkin, vaikka valtiopäivien ohjelmaan virallisesti kuuluvasta jumalanpalveluksesta luovutaankin. Siihen voitaisiin nimittää uskonnottomien järjestöjen edustajia ja arvostettuja uskonnottomia yksityishenkilöitä kulttuurin, tieteen ja yhteiskuntaelämän eri aloilta.

Esa Ylikoski
FM, lehtori
pääsihteeri
Vapaa-ajattelijain Liitto ry
esa.ylikoski@vapaa-ajattelijat.fi

Lähteitä:

Kimmo Ketola & Kati Niemelä & Hanna Salomäki, Uskonto suomalaisten elämässä. Uskonnollinen kasvatus, moraali, onnellisuus ja suvaitsevaisuus kansainvälisessä vertailussa. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, 2011.

Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin, Uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11 §) s. 413- 458 kirjassa Pekka Hallberg ym., Perusoikeudet. WSOPpro, 2011(a).

Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin, Yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto (PL 6 §). s. 227- 280 kirjassa Pekka Hallberg ym., Perusoikeudet. WSOPpro, 2011(b).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *