Ontuvaa omantunnon vapautta vahvistettava
kimmo / 15.11.2010
Tuputuksesta tunnustuksettomuuteen Omantunnon vapaus ontuu Suomessa. Valtio ja kunta ovat ottaneet uskonnollisille yhdyskunnille kuuluvia tehtäviä ja tuputtavat uskontoa niin että ihmisten omantunnon vapaus ja yhdenvertainen kohtelu kärsivät. Perustuslain 11 § on nimeltään ”Uskonnon ja omantunnon vapaus”. Omantunnon vapauden osalta siinä vahvistetaan ”oikeus ilmaista vakaumus” sekä todetaan, että ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon […]

Tuputuksesta tunnustuksettomuuteen

Omantunnon vapaus ontuu Suomessa. Valtio ja kunta ovat ottaneet uskonnollisille yhdyskunnille kuuluvia tehtäviä ja tuputtavat uskontoa niin että ihmisten omantunnon vapaus ja yhdenvertainen kohtelu kärsivät.

Perustuslain 11 § on nimeltään ”Uskonnon ja omantunnon vapaus”. Omantunnon vapauden osalta siinä vahvistetaan ”oikeus ilmaista vakaumus” sekä todetaan, että ”kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Näitä periaatteita ei juurikaan tueta muulla lainsäädännöllä, vaan omantunnon vapautta pikemminkin rajoitetaan.

Uskonnonvapauslaki toki on, mutta missä on laki omantunnon vapaudesta! Laki uskonnon ja omantunnon vapaudesta johtaisi ajattelemaan, toteutuuko omantunnon vapaus pelkästään negatiivisen uskonnonvapauden kautta, siis vapautena uskonnosta. Miten edistetään positiivista omantunnon vapautta? Siitä ei juuri löydy sisältöä säädöksissä, tarkasteltiinpa vaikka päivähoitoa, koulua, armeijaa tai valtion symbolisia eleitä. Pikemminkin päinvastoin.

Kunnallisessa päivähoidossa tulisi perheiden katsomuksellisen moninaisuuden vuoksi toteuttaa säädettyä uskontokasvatusta tapa- ja kulttuurikasvatukseen liittyen tunnustuksettomasti ja omaan henkilökuntaan luottaen. Nyt päiväkotien uskontokasvatukseen liittyy jopa uskonnon harjoittamista rukoiluttamisineen ja kohtuuttoman läheistä yhteistyötä ainakin ev.lut kirkon pappien kanssa siten, että perheiden omantunnon vapauden lähtökohtaiseen turvaamiseen ei kiinnitetä huomiota. Uskonto olkoon perheen ja mahdollisen uskonnollisen yhdyskunnan asia, ei kunnan verovaroilla toteutettuihin palveluihin kuuluvat tehtävä.

Peruskoulussa on uskonnon opetus yhä pakollista, vailla vaihtoehtoa kaikilla vuosiluokilla pelkästään sen nojalla, että vanhemmat ovat liittäneet lapsen kirkkoon ja valtio on rekisteröinyt väestötietoihin uskontomerkinnän muun muassa juuri kouluviranomaisia varten. Jos uskonnon opetuskin on virallisesti tunnustuksetonta, miksi koulut kuitenkin muussa toiminnassaan organisoivat mielellään kaikkia oppilaita hartaushetkiin ja jumalanpalveluksiin, joita toimittavat ev.lut. kirkon papit sekä koulujen tiloissa että kirkoissa? Oppilaiden ja opettajien positiivista omantunnonvapautta koskevat säädökset ovat tältä osin vaillinaisia sekä huonosti tunnettuja tai noudatettuja Opetushallituksen ohjeita.

Uskontokuntiin kuulumattomille kouluissa tarjolla olevan elämänkatsomustiedon (et) opetusta vähätellään ja vältellään kuntien kouluviranomaisten ja rehtorien toimesta jo ”Tervetuloa kouluun” -oppaista ja tulevien ekaluokkalaisten huoltajien infotilaisuuksista alkaen niin, että elämänkatsomustieto on vieläkin vajaakäytössä. Tuntuu kuin osa rehtoreista olisi kääntänyt tuon et-lyhenteen kieltoilmaisuksi.

Armeijassa varusmiesten ja henkilökunnan omantunnonapautta rikotaan selvästi. Palveluohjesäännössä on tiukat määräykset rukoilemisesta muodossa, mutta ohjeet siitä, miten turvataan ja hoidetaan käytännössä se, että kenenkään varusmiehen ei tarvitse osallistua uskonnon harjoittamiseen, ovat hyvin puutteelliset. Ajatusmalli henkisen tuen sekä kriisi- ja traumatyön hoitamiesta armeijassa ”kirkollisen työn” ja teologisen koulutuksen saaneen sotilaspapiston toimesta on aikansa elänyt. Sotilaspappien virkojen toimenkuvia on syytä muuttaa ja avata ne asianmukaisen koulutuksen omaaville. Kirkko voi silti tarjota omia palvelujaan varusmiehille ja henkilöstölle, mutta luonnollisesti varsinaisen palvelusajan ulkopuolella.

Valtiopäivien avajaspäivinä niin tuomiokirkko kuin muutkin kirkot voivat järjestää juhlajumalanpalveluksia kansanvallan kunniaksi, mutta eduskunnan itsensä ei tule sisällyttää itse järjestämiensä valtiopäivien avajaisten ohjelmaan uskonnon harjoittamista. Samaa voisi sanoa yliopistojen avajaisista ja promootioista. Sosiaaliset innovaaatiot omantunnonvapauden tunnustamiseksi ja arvostamiseksi kuitenkin etenevät: Helsingin yliopistossa oli ensimmäisen kerran vuonna 2010 promootiojuhlallisuuksien viralliseen ohjelmaan liitetty jumalanpalveluksen ajaksi vaihtoehtoista tunnutuksetonta ohjelmaa. Ehkä tasavallan presidenttikin vielä joskus muistaa mainita ja huomioida eri uskontojen lisäksi myös uskonnottomien ihmisten olemassaolon.

Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaakoon uskonnollisten yhdyskuntien täyttä toimintavapautta, mutta ei sen tule tarkoittaa sitä, että valtio ja kunta omivat uskonnollisille yhdyskunnille kuluvia tehtäviä ja ohjailevat asiakkaitaan uskonnon harjoittamiseen, eikä varsinkaan tavalla, joka loukkaa ihmisten omantunnon vapautta. Valtion ja kuntien tulee siirtyä uskonnon tuputuksesta tunnutuksettomuuteen ja antaa uskontokuntien hoitaa itse hommansa. Perustuslain säätämää omantunnon vapautta on vahvistettava lansäädännössä ja muissa säädöksissä.

Urakan voisi aloittaa vaikka perusopetuksen tuntijaosta päätettäessä, sillä pakollinen uskononopetus vain osalle ihmisistä rikkoo myös kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Tunnustukseton elämänkatsomustieto tulisi saada kouluissa kaikille vapaasti valittavaksi. Kansanedustajien tulisi saada päättää siitä ns. omantunnon kysymyksenä.

Esa Ylikoski

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *