Uskonnottomien pulmia saatto- ja hoivakodeissa

Tänään noin 25 % vanhuspotilaista ja vainajista (Turussa) ei kuulu kirkkoon. Huomattava osa kirkkoon kuuluneistakaan eivät ole uskonnollisia.

Perinteisesti kirkon papeilla on ollut tietty rooli vanhusten ja vakavasti sairaiden hoitoon liittyen. Tänään kuitenkin noin 25 % vanhuspotilaista ja vainajista (Turussa) ei kuulu kirkkoon. On myös tunnettua, että huomattava osa kirkkoon kuuluneistakaan eivät ole uskonnollisia.

Saatto- ja palliatiivisessa hoidossa olevalla potilaalla ja hänen läheisillään on usein tarvetta saada lääketieteellisen hoidon lisäksi myös psykososiaalista ja psykiatrista tukea. Uskonnottomalle tuen tulisi tietenkin perustua alojen asiantuntijoihin eikä pappeihin. Papin käyttäminen on usein loukkaavaa ja ahdistavaakin, myös vaikka papillakin saattaa olla aloilta lisäkoulutusta.

Tieteelliseen maailmankuvaan ja asiantuntemukseen luottavan uskonnottoman potilaan ja toisaalta papin eksistentiaalisella keskustelulla ahdistavassa tilanteessa on harvoin onnistumisen edellytyksiä. Käytäntö kuitenkin on usein, että hoitolaitoksella ja sairaalalla on kirkon kanssa sopimus, jonka mukaan kirkko maksaa pappien palkan. Näin papin käyttö uskonnottomienkin ”tukemisessa” voisi tulkita olevan hoitokodin tai sairaalan taloudellisen edun mukaista.

Jonkinlaista kehitystäkin on tapahtumassa:

Sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntijaryhmän loppuraportti (2019:68) ”Suositus palliatiivisen hoidon palveluiden tuottamisesta ja laadun parantamisesta Suomessa” käsittelee mm. yllä mainittua tasa-arvo-ongelmaa määrittelemissään laatukriteereissä mm:

  • Kriteeri 3: Asiakas kokee saaneensa tarvitessaan apua fyysisiin, psyykkisiin ja psykososiaalisiin sekä eksistentiaalisiin tarpeisiinsa.
  • Kriteeri 17: Oman vakaumuksen mukainen psykososiaalinen ja eksistentiaalinen tuki on saatavilla asiakkaille.

Asiantuntijaryhmässä olivat yliopistolliset keskussairaalat vahvasti edustettuina, ja toiveena lienee, että julkisen hoidon osalta asia paranee. Jäljelle jää yksityisen sektorin kehittäminen ja valvonta.

Vanhusten hoitokodeissa sosiaalinen kanssakäyminen esim. viikonlopun ja ”pyhien” ohjelmien osalta perustuu edelleen laajasti uskontoon. Uskonnoton valitsee silloin helposti huoneensa yksinäisyyden osallistumisen tilalle. Ohjelmien monipuolistaminen siten, että kaikki asukkaat saadaan mukaan ainakin jonkun aihepiirin tapahtumaan, olisi tärkeätä.

Uskonnottoman potilaan ja papin kohtaamisen takana voi myös olla se, että elämänkumppani tai läheiset ovat uskonnollisia. Läheisen pyyntö tai hoitohenkilökunnan mielipide ei ole riittävä syy osoittaa potilaalle pappia. Uskonnottoman potilaan kohdalla vain hänen oma-aloitteinen pyyntönsä saada tavata pappia olisi riittävä syy.

Omaisten mahdollinen riitatilanne syntyy/jatkuu liian usein vielä kuoleman jälkeenkin. Omaiset saattavat olla vainajan kanssa tai keskenään eri mieltä esim. hautaustavasta, vaikka hautauslaki toteaakin selkeästi, että nimenomaan vainajan katsomusta ja toivomuksia tulee kunnioittaa.

Potilaan olisi tietenkin syytä tehdä ajoissa testamentti hautaustavasta, omaisuudesta, ja ehkä hoitotahdosta ja elinluovutustahdosta (testamenttikaavakkeita löytyy webissä, Turun vapaa-ajattelijoiltakin voi pyytää). On siis arvokasta, jos hoitolaitoksen sosiaalityö neuvoo tai ohjaa potilasta neutraalilla tavalla testamentin tekoon, jos sellaista ei ole aikaisemmin tehty.

Stig-Göran Lindqvist
Turun vapaa-ajattelijat ry

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2020.