Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Uskonnoton tapakulttuuri ja hautajaiset Suomessa
Vapaa-ajattelijain Liitto ry / 22.6.2020
Uskonnottomien hautajaisten historia on Suomessa vähän yli sadan vuoden mittainen, jos mukaan luetaan vain vainajan tahdosta järjestetyt uskonnottomat hautajaiset.

Esitelmä Kotkan vapaa-ajattelijoiden 90-vuotisjuhlassa 24.11.2019

Uskonnoton elämä on nyky-Suomessa tavallaan helppoa ja joskus vaikeaa. Meidän kirkossakäyntiämme ei tarkkailla eikä kinkereitä pidetä. Naimisiin pääsee, vaikkei ole käynyt rippikoulua. Kirkon piirissä elävienkään elämä ei ole kovin rajoitettua, saati sitten niiden, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan.

Paljon tietysti puhutaan koulujen juhlista ja opetuksesta ja uskonnonvapauden toteutumisesta niiden suhteen, mutta niihin en puutu tässä. Oleellista tapakulttuurin kannalta on se, että ihmiselämän voi elää ilman uskontoa, eikä siitä erikseen rangaista. Valtiolle pääsee töihin, vaikkei kuulu kirkkoon. Asia erikseen on, kokevatko ihmiset todella olevan näin. Lapsihan saa kasteessa nimen, miten muuten? Kirkossa naimisiin meneminen vain tuntuu niin oikealta. Ja viimeistään kuolemassa kirkkoa tarvitaan, muutenhan vainaja lähtee vielä kummittelemaan!

Kirkosta erotaan nykyään monista syistä. Tiukka ateismi on melko harvinainen syy verrattuna siihen, että ei haluta maksaa kirkollisveroa, uskonto ei tunnu yhtään tärkeältä, pappi puhui tyhmiä mummun hautajaisissa (tämä on yllättävän yleinen syy), Päivi Räsänen oli oma itsensä taas kerran… Tästä syystä uskonnottomaan elämäntyyliinkään ei sen kummemmin välttämättä perehdytä, vaikka tietoa on tarjolla.

Olen viime aikoina tutkinut nimenomaan uskonnottomien hautajaisten historiaa, mutta pari sanaa voin sanoa otsikon mukaisesti myös muista perhejuhlista. Nimiäisethän ovat yleistyneet 1990-luvulta alkaen. Mitään tarvetta tällaiselle juhlalle ei sinänsä ole, koska lapsi saa nimen vanhemmiltaan, kun he sen keksivät, ja valtio saa tiedon siitä ilmoituksesta väestörekisteriin. Silti usein näkee toteamuksia ”sai kasteessa nimen”. Kaste- tai nimiäispäivä on tietysti kätevä, koska siihen mennessä on viimeistään pakko päättää lapselle nimi. Itsehän olen tiennyt lasteni nimet jo ennen heidän syntymäänsä, mutta joillekin tämä on lähes ylivoimainen ponnistus. Juhlien kanssa sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä.

Nimiäiset ovat kaunis tapa koota yhteen ystäviä ja sukulaisia, toivottamaan uusi tulokas tervetulleeksi maailmaan. Jos ne järjestetään karjalaisten rotinoitten tapaan, eli perheelle tuodaan ruokaa, eikä niin, että tuoreiden vanhempien on vauvanhoidon lisäksi raadettava vielä keittiössä, tilaisuus on erityisen kannatettava. Moni pyytää vielä ystäviään lapselle kummiksi kristilliseen tapaan vaikka ilman kirkon rituaaleja. Tämä vahvistaa perheen suhteita muuhun maailmaan, ehkä takaa lapsenvahdin ja syntymäpäivälahjan. Nykyään esimerkiksi Helsingissä kastetaan enää vähän yli 40 prosenttia lapsista; tästä Helsingin piispa Teemu Laajasalo innostui pohtimaan, että pitäisikö seurakunnasta soittaa tuoreille vanhemmille. Aluksi käsitin, että riippumatta siitä, kuuluvatko kirkkoon vai ei, mutta ei sentään. Joka tapauksessa, jos vanhemmat eivät innostu lapsikasteesta, niin pitäneekö siihen piispan tai muidenkaan puuttua.

Uskonnottomien häiden järjestäminen on helppoa, eihän hääjuhlassa yleensä ole uskonnollisia elementtejä. Vihkiminen sen sijaan on oma lukunsa. Vihkiminen virka-aikana maistraatissa ei maksa mitään, mutta viikonloppuna muissa tiloissa sille kertyy hintaa. Onko sitten vihkimisen todistaminen koko hääväen voimin edes tarpeen; joillekin se on niin tärkeää, että liitytään jopa kirkkoon takaisin. Estetiikka ja kirkkorakennus ratkaisevat asian.

Uskonnottomien hautajaisten alkuvaiheita

Uskonnottomien hautajaisten historia on Suomessa vähän yli sadan vuoden mittainen, jos mukaan luetaan vain vainajan tahdosta järjestetyt uskonnottomat hautajaiset. On hyvä muistaa, että kirkkolaki piti uskonnotonta, eli ilman pappia ja muita kirkon toimijoita suoritettavaa hautausta rangaistuksena vuoteen 1870 saakka. Itsemurhan tehneet, teloitetut, viinaan kuolleet, kastamattomina kuolleet lapset ja ruumiinsa anatomiasaleissa leikeltäviksi antaneet haudattiin ilman puheita ja kellonsoittoa, hautausmaan synkimpään paikkaan tai kokonaan sen ulkopuolelle.

Vuoden 1919 kirkkolaissa ei tehty enää minkäänlaista eroa hautaustapojen suhteen esimerkiksi itsemurhatapauksissa. Silti voi miettiä, millainen kulttuurinen murros on ollut alkaa vaatia hautausta ilman uskontoa, jopa siunaamattomaan maahan, kun monien mielissä se oli rangaistus huonosta elämästä ellei rikoksista. Samaan aikaan on voitu ajatella asiasta monin eri tavoin.

Vapaa-ajattelijoiden aatteiden leviäminen ja niiden kannattajien järjestäytyminen alkoivat Suomessa 1800-luvun lopulta alkaen. Tuohon aikaan esimerkiksi kirkon ja valtion erottaminen toisistaan ei ollut mitenkään sosialistinen aihe, vaativathan sitä muun muassa Juhani Aho ja Minna Canth. Uusien aatteiden tuleminen Suomeen oli kuitenkin rajoitettua tsaarinvallan aikaan. Sillä taholla ei haluttu, että autonomisessa suuriruhtinaskunnassa leviäisivät vallankumousajatukset. Kotimaiset konservatiivit olivat mukana vahtimassa, että näin ei kävisi.

Siitä huolimatta Suomeen syntyi niin kansallisuusaate kuin sosialistinen työväenliikekin. Ja on hyvä muistaa, että ennen vuotta 1918 työväestönkin parissa liikkui monia ajatuksia, jotka sisällissodan jälkeen eivät enää saaneet samalla tavoin liikkumatilaa. Puhuttiin omantunnon avioliitosta, leikiteltiin sukupuolirooleilla, ja tietysti keskusteltiin myös uskonnottomasta elämästä, syntymästä hautaan saakka.

Huolimatta siitä, että lain mukaan jokaisen oli kuuluttava johonkin uskontokuntaan vuoteen 1923 asti, tunnustuksettomia hautauksia suoritettiin muutamia jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Näitä tapahtui ilmeisesti ennen kaikkea työväestön parissa. Jotkut hautajaiset olivat pieniä ja hiljaisia, joskus esimerkiksi lehtitiedoissa mainittiin suuri toverijoukko saattamassa. Ilman kirkollisia menoja haudattiin niin miehiä kuin naisiakin. Kun katson monen vapaa-ajattelijajärjestön historiikkeja, niissä miesten osuus toimijoista on suuri. Ja sanotaan myös, että joku vapaa-ajattelija sai kuitenkin kirkollisen hautauksen, koska vaimo oli uskovainen. Mutta mikään selkeä sukupuoliraja ei ole ollut koskaan, ei edes 1900-luvun alussa.

Koska uskonnottomia hautausmaita ei vielä tuohon aikaan ollut, hautaukset piti suorittaa kirkollisilla hautausmailla. Pappien suhtautuminen asiaan ei aina ollut kovin myönteinen. Saattoipa joku käväistä siunaamassa haudankin jälkikäteen. Olihan ajatus vihkimättömän ruumiin lepäämisestä siunatussa maassa varmasti vaikea tuon ajan kirkonmiehelle, mutta vainajaa se ei tietenkään kunnioittanut.

Vielä sata vuotta sitten hautajaiset olivat ihmiselämän suurin juhla, jolla mitattiin paitsi varallisuutta myös yhteiskunnallista asemaa ja vaikutusvaltaa. Työväestöllä oli pyrkimys tulla yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi, joten hautajaistenkin tuli kuvastaa tätä pyrkimystä. Vähintään oli tarjottava mahdollisimman monelle tilaisuus kokea olevansa kunnon ihminen ja järjestää omaiselle kunnon hautajaiset. Teollisuusyhteisöissä perustettiin hautausapukassoja tätä varten. Köyhäinhautaus ei maksanut mitään, mutta se oli aiemmin mainituista hiljaisista hautauksista seuraava asteikolla, ja sen välttäminen tärkeää.

Suomalaisen kuolemankulttuurin suuri murros ajoitetaan tavallisesti toiseen maailmansotaan. Olen asiaa paljon pohtinut, ja Suomen osalta lienee niin, että sodassa itsessään ei ollut mitään kuolemankulttuuria sinänsä muuttavaa. Sen kuolemanrituaalit nojasivat vahvasti vanhoihin agraarisen Suomen perinteisiin. Sen sijaan vuosi 1918 toi paljon uutta laajempaan tietoisuuteen.

Vuoden 1918 tapahtumat

Monestihan varsinkin punaisten kohdalla muistetaan lähinnä teloitukset ja hautaaminen hautausmaan ulkopuolelle, mutta sisällissodan kestäessä järjestettiin Suomessa ensi kertaa suuria, kansaa keränneitä uskonnottomia hautajaisia. Toki on niinkin sanottu, ettei punaisilla muita juhlia ollutkaan ja kyseessä oli maailman synkin vallankumous. Joka tapauksessa vuoden 1918 punaiset sankarihautajaiset järjestettiin lähtökohtaisesti, joskaan ei aina, ilman kirkkoa.

Kun sota tuli Suomen kamaralle alkuvuodesta 1918, moni asia oli levällään. Oli puna- ja valkokaarteja, mutta esimerkiksi se, miten kaatuneiden asiassa toimittaisiin, oli vielä miettimättä.

Punaisen kaartin vasta nimitetyn ylipäällikön Eero Haapalaisen tiedonanto julkaistiin lehdissä sodan alussa, helmikuun 12. päivänä.

”Olen määrännyt, että kaatuneet toverimme ovat kullakin paikkakunnalla väliaikaisesti haudattavat veljeshautaan tai mihin omaiset tahtovat, kunnes lopullisen voiton jälkeen toimitetaan valtion puolesta juhlallinen hautaus.”

Hautajaisten kulusta tai sisällöstä tiedonanto ei erikseen määrännyt, samoin veljeshautojen sijainti jätettiin avoimeksi. Tarkennuksia seurasi maaliskuun alussa, jolloin Eteenpäin julkaisi 12.3. Kymintehtaitten rykmentinpäällikön Oskari Sundmanin ilmoituksen.

”Sen johdosta, että nykyinen suuri vapaustaistelu vaati meidän tovereista uhreja ja että tulevat sukupolvetkin muistaisivat, kaatuneet toverimme haudataan sitä varten varattuun veljeshautaan, Kuusankosken ennemmin valmistamaan, tehtaan aiottuun hautausmaahan, joka sijaitsee Köörin torpan luona olevalla kankaalla. Mutta ett’emme rajoittaisi kenenkään yksilön uskonnon käsitteitä, olemme myöskin Valkealan kirkkomaalta varanneet erityisen maa-alueen tovereiden hautaamista varten. Edelläolevan johdosta määrätään Kuusankosken ja Voikan paikallisesikuntia kiireellisesti asettamaan komitean joka huolehtii kaikista hautausta koskevista seikoista.”

Sodan kestäessä kaatuneet oli tarkoitus haudata väliaikaisesti yhteishautoihin tai omaisten niin toivoessa muualle. Mitä olisi tapahtunut omaisten valitsemiin hautoihin haudatuille, ja olisiko vainajia esimerkiksi siirretty uusiin sankarihautausmaihin, on tulkinnanvaraista. Joka tapauksessa sodan jälkeen kaavailtiin juhlallisia hautauksia kaatuneille sankareille.

Sinänsä on tässä kiinnostavaa pohtia uskonnottomien hautajaisten järjestämisen historiaa. Vuoden 1918 Suomessa kirkon asema kuolemanrituaaleissa oli monelle itsestään selvä, mutta sen osuus oli kuitenkin koko rituaalin kuluessa melko pieni. Hautajaisten kulun tunsivat kaikki, ja kotona tehtiin useimmat asiat. Yhteisöt ja perheet osasivat kyllä järjestää kunnon hautajaiset, jos vain löytyi puhujia ja laulajia tunnelmaa luomaan. Nykyäänhän ihmiset ovat usein aika eksyksissä hautajaisten kanssa, jos niitä ei järjestetä tuttujen kaavojen mukaan, vaikka uskonnosta ei muuten niin välitettäisi. 1918 kirkon puuttuminen saattoi tuntua hetkellisesti, mutta muuten oltiin sangen varmalla pohjalla.

Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeniä

1900-luvun alkupuolen kuolemankulttuurin keskeinen piirre oli, että hautajaisilla oli viesti koko yhteisölle ja niihin osallistuminen oli osa sosiaalista toimintaa. Ei vain juhlallisissa sankarihautajaisissa, vaan muutenkin hautajaisilla voitiin kertoa monenlaisia asioita. Hautaussaatot kulkivat halki kaupungin, ja niitä tultiin katsomaan.

Hautajaisia ei myöskään voinut erikseen kieltää. Kun 20–30-luvuilla lainsäädäntökin oli muuttunut niin, ettei estettä ollut kenenkään julkiselle hautaamiselle, poliittinen vasemmisto hyödynsi tätä mahdollisuutta eri yhteyksissä. Esimerkiksi vankileireillä ja vankiloissa kuolleiden toverien hautajaisista tehtiin mahdollisimman juhlalliset ja aatteen mukaiset. Etsivä keskuspoliisi toki valvoi tällaisia hautajaisia, saadakseen kenties kiinni etsimiään henkilöitä, ja poliisi poisti sopimattomaksi katsomiaan banderolleja ja keskeytti sopimattomia puheita, jos sellaisia sen mielestä esiintyi. Suurelta osin hautajaisten ohjelma kuitenkin täytyi sallia, ajan tavan mukaan. Pappi oli näissä joskus mukana juuri siksi, että kirkollisilla toimituksilla oli enemmän suojaa kuin poliittisilla tilaisuuksilla.

Sisällissodan jälkeen suomalainen yhteiskunta oli erittäin polarisoitunut. Tämä koski myös hengellistä elämää. Valkoiset olivat omineet, papiston enemmistön suosiollisella avustuksella, kristinuskon itselleen. Sosiaalidemokraattien aiempi vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta näytti hieman erilaiselta uudessa tilanteessa. Maailmansotien välisenä aikana asiasta keskusteltiin, mutta yleisesti ottaen ateismi ja avoin jumalankieltäminen jäi erityisesti kommunistien asiaksi. Kristillinen hautaustapa säilyi normaalina pidettynä hautauksena suuressa osassa maata.

Kotkassa saatiin aikaan oma vapaa-ajattelijoiden hautausmaa jo 1930-luvun vaihteessa, käyttöön hautausmaa otettiin vuonna 1931. Uskonnoton hautausmaa kertoo aina paikallisesta kulttuurista, myös poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Paikalliset yhdistykset ovat ne perustaneet ja saaneet asian läpi kaupunginhallinnossa. Paikalliset ovat kautta vuosikymmenten ylläpitäneet hautausmaita ja tietysti tulleet aikanaan haudatuiksi sinne, tuttujen keskelle. Työyhteisöt, perheet, harrastus- ja ystäväpiirit lepäävät myös ja erityisesti näillä hautausmailla.

Maailmansotien välillä suomalainen kuolemankulttuuri oli jo osin irtautunut aiemmasta, agraariseksi tai perinteiseksi sanotusta kuolemankulttuurista. Monet piirteet olivat silti tuttuja vuosisatojen takaa. Sairaalakuolema yleistyi hitaasti varsinkin syrjäisemmillä seuduilla.

Kotona sairastettiin ja kotona kuoltiin. Kotona pestiin vainajat, laitettiin arkkuun ja jos mahdollista, säilytettiin ulkorakennuksessa hautaamiseen saakka. Kirkkojen yhteyteen alettiin rakentaa ruumishuoneita 1800-luvulta alkaen. Tiedetään vainajia säilytetyn jopa kerrostalojen häkkikomeroissa ja noudetun sairaalan ruumishuoneelta kotiin hautajaisia varten. Nykyinen tapa, jossa vainaja siirtyy sairaalasta kappelin ruumishuoneelle odottamaan hautausta, on ollut tavanomaisin vasta alle sadan vuoden ajan.

Kotoa lähtevä hautajaissaatto oli oleellinen osa hautajaisia. Saattoväki kokoontui surutaloon, missä nautittiin kahvit, katsottiin vainajaa, kenties laulettiin virsi ja jos joukossa oli puhetaitoisia, kuultiin lyhyt puhe. Kaikiltahan ei julkinen puhuminen suju kuten ei laulaminenkaan. Työväenjärjestöt ja opintotoiminta valmistivat ihmisiä paitsi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös tällaisiin tehtäviin.

Hautauspuhujaksi pyydettiin uskonnottomissa hautajaisissa niitä, jotka olivat muutenkin tottuneet puhumaan. Näinhän on nykyäänkin: jos puhujaa kaivataan, hän on yleensä kokenut hautauspuhuja. Onkin kiinnostavaa huomata, että uskonnottomat hautajaiset eivät aina mitenkään radikaalisti irtautuneet tutusta hautajaiskaavasta. Kotoa lähtö, hautausmaalle saapuminen, vainajan lasku hautaan, puhe, laulua, lausuntaa, kenties muita esityksiä, haudan umpeen luonti ja siirtyminen muistotilaisuuteen. Puhuja ei puhunut kuten pappi, mutta monesti kaivattiin jotakuta rituaalin johtajaa, sanomaan kunnioittavia ja lohduttavia sanoja saattoväelle.

Alusta saakka on uskonnottomien hautajaisten vaihtoehtona ollut myös täysin hiljainen hautaus. Tämä on voinut olla vainajan tahto, ja omaiset ovat kokeneet hautajaiset myönteisinä juuri siksi. Vieraammille tällainen hautaus on voinut tuntua oudolta, mutta eipä näihin yleensä ole suurta saattoväkeä kutsuttukaan. Tämäkin perinne on kuitenkin vuosisatoja vanha: jo 1600-luvulla radikaalit protestantit halusivat tulla haudatuiksi äänettömyydessä ja yöllä. Tämä perustui ajatukseen siitä, että kuolemassa ihminen on jo Jumalansa edessä, eikä maallisilla toimilla ole siinä enää mitään merkitystä. Samanlaiset hautajaiset voi siis järjestää monesta eri syystä.

Useimmiten kuitenkin pyrittiin vielä suuriin hautajaisiin, joissa liehuivat järjestöjen liput ja puhuttiin vaikuttavasti ja sydämeen käyvästi. Perinteinen työväen hautajaisten kulttuuri jatkui paikoin 80-luvulle saakka. Sittemmin talouden rakennemuutos, harrastustoiminnan näivettyminen, kuoleman kaikkinainen yksityistyminen ovat muuttaneet tämän puolen uskonnottomasta ja tietysti uskonnollisestakin työväen hautauskulttuurista.

Sotavuosina kirkollisen hautauksen näkyvyys oli ylivoimaista, olivathan suuret juhlalliset sankarihautajaiset aina luterilaisia tilaisuuksia. Omaisten oli silti mahdollista haudata vainajansa itse, ja jonkin verran kaatuneita haudattiin myös uskonnottomasti.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen maailma oli jälleen toisenlainen. Sotien jälkeen nähtiin kirkosta eroamisessa selvä tilastopiikki. On muuten kiinnostavaa, että radikaalina pidetyllä 1960-luvulla tällaista piikkiä ei näkynyt, vaan vasta 1970-luvulla. 1990-luvun alussa lama sai monen eroamaan kirkosta ihan kirkollisverojen takia. Ja kuten alussa mainitsin, syitä eroon on monia. Papin epäonnistuminen hautajaispuheessa on voinut olla se viimeinen niitti. Hautajaisilla on kyllä väliä.

1960-luvun murros oli silti merkittävää aikaa yhteiskunnan maallistumiselle. Perinteinen kristillissiveellinen maailmankatsomus alkoi toden teolla murtua ja yksilölliset valinnat alkoivat sävyttää myös ihmisten uskonelämää. Suuri muutto eli maaltapako eli kaupungistumisen kiihtyminen aiheutti irtautumista perinteistä myös kuoleman suhteen. Nykyinen kuolemankulttuuri, jossa kuollaan useimmiten sairaalassa, hautaustoimisto hoitaa järjestelyt ja hautajaiset ovat perhejuhla, eivätkä koko yhteisön kokoontuminen, tulivat uudeksi normaaliksi.

Hautajaiset olivat pienempiä, niissä siis käytiin yhä harvemmin, koska juuri muihin ei kutsuttu kuin lähisuvun ja läheisimpien ystävien hautajaisiin. Tästä seurasi nykyajalle tyypillinen kuolemanrituaaleihin liittyvän yleissivistyksen ohentuminen. Tämä on aiheuttanut jatkuvaa epätietoisuutta uskonnottomien hautajaisten järjestämisessä, niiden määrän kasvusta huolimatta.

Ja koska yhä uudet ihmiset erosivat kirkosta, heidän piti kunkin vuorollaan selvittää, mitä tarkoittavat uskonnottomat rituaalit. Kuten todettua, syntymän ja naimisen asioissa ei välttämättä ollut niin hätä, mutta ajatus vainajan kuoppaamisesta ilman mitään toimia tuntuu useimmista mahdottomalta. Kirkko taas on muuttanut vuosisataisen kantansa jumalattoman siunaamisesta ja on kyllä valmis siihen, jos tilaisuus tulee. Tästä syystä maassamme järjestetään vähemmän uskonnottomia hautajaisia kuin kirkkoon kuulumattomia kuolee. Ja kukapa kirkkoon kuulumattoman ajatukset aina tietää.

Se on kuitenkin selvää, että tietoa uskonnottomista hautajaisista on kaivattu. Vapaa-ajattelijat järjestivät 1990-luvulla parikin jäsenkyselyä, ja lisää informaatiota nimenomaan hautajaisista toivottiin eniten. Yhteys vanhaan työväen uskonnottomaan hautauskulttuuriin puuttui, ja tieto muistakin uskonnottomista vaihtoehdoista oli ilmeisen niukkaa.

Tuhkaus eli kuten aiemmin sanottiin, polttohautaus, on nykyään yleisin hautaustapa suurimmassa osassa maata. Ennen toista maailmansotaa näin ei todellakaan ollut: maan ainoa krematorio sijaitsi Helsingin Hietaniemessä. Se perustettiin vuonna 1926, seuraavat vasta vuonna 1964. Kotkan Parikalla aloitti krematorio vuonna 1973.

Vaikka matka Helsinkiin ei ehkä ollut mahdottoman pitkä, ainakin jos varoja oli, henkinen kynnys polttohautaukseen oli suuri ja byrokratia vaivalloista ennen toista maailmansotaa. Kirkko vastusti tuhkausta pakanallisena hautaustapana, ja virkavalta epäili, että siten voitaisiin hävittää rikoksen todistusaineistoa. Tarvittiin lupa kahdelta lääkäriltä ja tuomioistuimelta. Toisen maailmansodan jälkeen asenneilmasto avartui ja tuhkaus yleistyi monissa maissa niin nopeasti, että Suomessakin oli siihen reagoitava. Kenties asutuskeskusten hautausmaiden täyttyminen vaikutti myös asiaan. Mahtuuhan yhteen hautaan uurnia enemmän kuin kokonaisia arkkuja.

1980-luvulla tehdyssä tutkimuksessa saatiin selville, että tuhkausta pidettiin tuolloinkin kaupunkilaisena ja vasemmistolaisena hautaustapana. Näin lienee suuressa mittakaavassa ollutkin. Sinänsä polttohautauksen historiassa ei ole mitään erityisen vasemmistolaista. 1800-luvun pyrkimykset hygieniaan, ja myös perinteisestä kristillisyydestä eroavat ajatukset ruumiin merkityksestä saivat esimerkiksi spiritualistit ja teosofit kannattamaan polttohautausta. Ei niin ettei näiden käsitysten edustajilla ollut usein yhteyksiä myös sosialismiin, Annie Besant ehkä parhaana esimerkkinä.

Uskonnottomien hautajaisten historiassa kiinnittää huomiota se, mitä en oikein pysty selittämään mutta selvästi havaittavissa se on. Tietyt hautajaisten piirteet ovat nimittäin yleistyneet ensin uskonnottomissa ja sitten luterilaisissa hautajaisissa. Esimerkiksi vainajaan keskittyminen hautajaispuheissa on itsestään selvää uskonnottomissa hautajaisissa. ”Vainajan näköiset hautajaiset” ovat olleet vasta muutaman vuosikymmenen näkyvä trendi kirkollisissa kuolemanrituaaleissa. Vainajan yhteiskunnallinen asema, sukupuoli, ikä, varallisuus ja niin edelleen ovat tietysti aina vaikuttaneet hautajaisten kokoon ja kulkuun. Persoonallisuuteen ja elämänhistoriaan keskittyminen ovat silti hieman eri asia ja suhteellisen uutta.

Hautajaisten pieneneminen ja yksityistyminen on sekin uskonnottomille tyypillinen ilmiö, mihin jo viittasin. Täysin hiljaiset hautajaiset kuuluvat vanhaan perinteeseen, ja siinä missä kristityt eivät muista omaansa, uskonnottomat kyllä, jos muutenkin ovat perehtyneet aiheeseen.

Selittämätöntä tässä on se, että ihmiset tietävät keskimäärin uskonnottomista hautajaisista kovin vähän. Ne ovat perheen ja suvun asioita, joista ei välttämättä ole luontevaa keskustella. Suomessa ei ole järjestetty uskonnottomia valtiollisia hautajaisia, eikä muutenkaan korostettu tunnettujen henkilöiden hautajaisten uskonnottomuutta. Pikemminkin yllättävän monet sellaisetkin, joiden luulisi halunneen uskonnottoman hautauksen, haudataan kuitenkin kirkollisin menoin.

Milloin uskonnottomat hautajaiset ovat selvästi paremmat kuin kirkolliset? Riippuu tietysti yleisesti ottaen vainajan vakaumuksesta, jota pitäisi jo hautaustoimilain mukaan kunnioittaa. Mutta kirkolla on jatkuvasti vaikeuksia siinä, suostuuko pappi siunaamaan tuhkan sen sijaan, että viimeiset puheet pidettäisiin arkulle. Monestihan olisi kätevämpää pitää kaikki tilaisuudet yhtenä päivänä eikä järjestää erillistä uurnanlaskua. Uskonnottomissa hautajaisissa tätä ongelmaa ei ole. Eipä ole mikään pakko saattoväen osallistua hautaamiseen ollenkaan, vaan voidaan vaikka mennä yhdessä syömään ja muistelemaan vainajaa.

Mikään pakko ei ole kuoleman yhteydessä tehdä muuta kuin hoitaa vainaja tavalla tai toisella multiin, tai sirotella tuhka sovittuun paikkaan. Usein sureville ei tämä riitä, ja halutaan kokea jonkinlainen rituaali, oli se sitten miten niukka hyvänsä. Uudet sukupolvet mieltävät asiat ehkä eri tavoin, ja tulevaisuuden kuolemankulttuuri varmaankin on taas hieman erilainen. Niin lasten syntymään kuin hääjuhlaankin liittyvät rituaalit ovat muuttuneet ja elävät edelleen muutoskautta. Nuorille ovat usein ystävät tärkeämpiä kuin sukulaiset; ei ole syytä olettaa että tämä kokonaan muuttuisi ikääntymisen myötä. Uskonnottomuuden yleistyessä vaihtoehtoja uskalletaan varmasti kokeilla vapaammin myös hautauskulttuurin suhteen.

Ilona Pajari

Kirjoitus on julkaistu myös Vapaa Ajattelijassa 2/2020.

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry