Yhden totuuden uhrit

Kirkon roolia instituutiona noitajahdissa on jälkikäteen yritetty häivyttää monin tavoin ja moni tutkijakin on erehtynyt uskomaan jälkipyykin mietintöjä ym. kirjallisia tekeleitä.

”Tukholmassa vuonna 1676 riehunut noitajahti on erinomainen esimerkki siitä, miten käy, kun yhteisö tai enemmistö yhteisön jäsenistä kelpuuttaa vain yhden totuuden ja suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä voisi kyseenalaistaa sen tai tarjota muitakin tulkintoja.” (s. 282)

Pohjanmaalta kotoisin oleva yli 60-vuotias leski Malin Matsintytär oli tiettävästi ainoa Ruotsin noitahysterian uhri, joka poltettiin elävältä. Muut noidaksi tuomitut mestattiin ennen roviolle asettamista. Mestauksen he ansaitsivat tunnustamalla noituutensa.

Kirjassaan Noitaäiti (2019) Marko Lamberg antaa Malin Matsintyttären tarinan ohessa perusteellisen kuvan 1600-luvun lopun yhteiskunnasta ja ihmisten elinolosuhteista. Noitavainojen taustoja sekä roviokuolemaan johtanutta tapahtumaketjua tutkiessaan Lamberg on käynyt läpi valtavan määrän tuomioistuimien kuulustelupöytäkirjoja, henki- ja kirkonkirjoja, karttoja sekä monenlaisia selvityksiä, raportteja ja mietintöjä.

Elämä oli ankaraa ja arvaamatonta

1600-luvulla Ruotsi-Suomessa ilmasto oli kylmää eikä kunnon satoa saatu joka kesä. Suurvalta kävi vähän väliä sotaa sekä lähialueilla että kauempana. Luonnollisesti kovissa oloissa elävät ihmiset etsivät parempia elinehtoja muualta ja muuttoliike oli suurta. Tukholma veti paljon väkeä maaseudulta ja niin Malinkin lähti kotiseudultaan hakemaan parempaa elämää pääkaupungista.

Uudet tulokkaat toivat uskomuksensa ja tapansa mukanaan. Ainoa sallittu uskonto uskonpuhdistuksen jälkeen oli luterilaisuus, mutta vaikka kirkko ja esivalta yrittivät kieltää muut uskonnot ja uskomukset, vanhoja esikristillisiä käytäntöjä tai keskiajan katolilaisen kirkon perinteitä ei helpolla hävitetty.

Huonon hygienian ja raskaiden töiden seurauksena monenlaiset taudit jylläsivät. Keskenmenot ja lapsikuolleisuus olivat huimissa luvuissa. Yliopistokoulutuksen saaneita lääkäreitä oli harvassa jopa pääkaupunkiseudulla, ja hekin hoitivat pääasiassa paremmin toimeentulevaa kansanosaa. Lääkäripulassa köyhempi väki turvautui muun muassa kansanparantajiin.

Malin toimi Tukholmassa ainakin kätilönä suomalaisille muiden töiden kuten kehruun ja saunanpidon ohessa. Kuten siihen aikaan oli yleistä, naiset olivat yhtä mittaa raskaana ja Malinin viidestätoista raskaudesta vain kaksi tytärtä eli aikuiseksi asti.

Kirkon rooli noitatuomioissa

Ruotsissa oli muihin maihin verrattaessa melko pitkälle kehittynyt oikeuslaitos. Alemmissa oikeusasteissa annetut kuolemantuomiot oli käsiteltävä vielä hovioikeudessa. Kun hovioikeudet olivat hukkua noituustutkimuksiin, perustettiin erityistuomioistuimia, ns. komissoriaalioikeuksia, noituusepäilyjen ja ilmiantojen todenperäisyyden selvittämiseksi.

Komissoriaalioikeuteen oli määrä kerätä oppineita tuomareiksi, joista puolet olivat maallisia ja puolet kirkollisia. Haluttiin sekä lainopillista ja lääketieteellistä että hengellistä asiantuntemusta.

Kirkon roolia instituutiona noitajahdissa on jälkikäteen yritetty häivyttää monin tavoin ja moni tutkijakin on erehtynyt uskomaan jälkipyykin mietintöjä ym. kirjallisia tekeleitä, joissa tuomarit eivät käsittele ollenkaan omaa osuuttaan kuolemantuomioiden langettamisessa. He sysäsivät koko vastuun noin 300 hengen riistämisestä ilmiantajien, lasten ym. niskaan, jotka valehtelivat ja keksivät mitä ihmeellisempiä tarinoita noidista ja heidän edesottamuksistaan.

Lambergin perusteellinen perehtyminen kuulustelu- ja oikeudenkäyntipöytäkirjoihin todistaa vakuuttavasti, että nimenomaan kirkon käsityksillä uskonnon harjoittamisesta oli merkittävä vaikutus noituustutkimuksiin ja tuomioihin. Myös lukutaidottomien ihmisten hysteriaan ja pelkoihin vaikutti omalta osaltaan saarnat paholaisen houkutuksista ym. pelottavista ilmiöistä kuten noidista, Blåkullasta (paikka, jossa vietettiin noitasapattia) ja lasten viemisestä sinne.

Raskauttavia tekijöitä

Malinin tyttärien ja monen muun lapsen kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi kuinka kirkolliset taivuttelivat, pelottelivat, johdattelivat ja suostuttelivat kuulusteltavia saadakseen tunnustuksia. Tuomarit kehottavat esimerkiksi Malinin tytärtä ”sanoutumaan irti Saatanasta ja kääntymään takaisin Kristuksen puoleen”. (s. 110) Kun tytär kovan painostuksen alla tunnustaa, saadaan selville, että Malin on vienyt omia tyttäriään Blåkullaan, jossa hän ”lypsää lehmiä, valmistaa juustoa ja kirnuaa voita”. (s. 113) Ei nämä arkiset askareet kovin noitamaisilta toimilta kuulosta.

Komissoriaalioikeuden jäsenillä on kuitenkin jo varma käsitys Malinin syyllisyydestä. Malin on nimittäin uhmakas eikä käyttäydy tuomareiden odottamalla tavalla nöyrästi ja asiallisesti. Kerran hän ei saapunut oikeuteen, koska väitti olevansa sairas. Hänet haettiin oikeuden eteen väkisin ja siinä seistessä hän voihki ja valitteli ääneen. Sitten hän riisui kenkänsä, joka oli todella paheksuttavaa. Kun tuomari kysyy häneltä seuraavan kerran miksi hän oli riisunut kenkänsä, Malin vastaa selväjärkisesti, että ”jalkani olivat turvonneet, ja minun oli vaikea seisoa kengät jalassa”.

Malin ei tunnusta mitään Blåkulla-matkoja, vaikka tyttäret ja kolme piikaa ovat todistaneet häntä vastaan. Oikeudessa tuomarit kertovat Malinille kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen johtaa taivaaseen ja toinen helvettiin. Kaikki maanittelevat yritykset tai uhkaukset saada Malin tunnustamaan menevät hukkaan. ”Vaikka hakkaisitte minut pieniksi hiilenpalasiksi, minulla ei ole mitään tunnustettavaa!” (s. 115)

Kaikkein raskauttavinta oli kuitenkin Malinin kyvyttömyys lausua rukouksia. Hän ei edes pystynyt toistamaan sanoja perässä, kun joku tuomareista luki rukouksen ensin. Eikä hän jaksanut muistaa milloin oli käynyt viimeksi Herran pyhällä ehtoollisella. Eikä hän ollut edesauttanut Jumalan pelon iskostumista omiin tyttäriinsä.

Komissoriaalioikeuden jäsenet äänestivät yksimielisesti, että Malin on noita ja ansainnut kuoleman. Hänet tuomittiin elävältä poltettavaksi, koska ei tunnustanut. Hyvin pian Malinin kuoleman jälkeen kävi selväksi, että kaikki esitetyt syytökset kaikkia roviolla poltettuja vastaan olivat olleet täysin perättömiä.

Noitaäiti on kiinnostavasti koottu tutkimus, jossa faktat puhuvat puolestaan. Kauhun tunteita herättää yhtäkkiä pulpahtanut ilmiantokulttuuri huhuineen ja valheineen ja nämä yhdistettynä maagisiin voimiin uskoviin pappeihin, kirkkoherroihin, lääkäreihin ja oikeusoppineisiin. Noitaoikeudenkäynneissä oikeuslaitos antoi kirkollisille suuren vallan päättää kuulusteluista ja tuomioista. Erityisen kiinnostavia ovatkin komissoriaalioikeuden jäsenten selitykset jälkikäteen puolustaessaan annettuja kuolemantuomioita.

Kirkkolakikaan ei suojellut yhteisöä tältä hulluudelta. Jo 1232 oli Ruotsin kirkkolakiin kirjattu Canon Epsopi, joka tuomitsee kategorisesti rienaukseksi kaikki kuvitelmat lentävistä noidista luudalla tai ilman tai eläimellä ratsastaen.

Maria Enebäck

Lamberg, Marko 2019.
Noitaäiti
Suomalaisen kirjallisuuden seura.

(Arvostelu on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2020)