”Haastetta, jonka edessä seisomme ihmiskuntana, voisi mielestäni nimittää myös haasteeksi oppia rakastamaan enemmän, ja rakastamaan paremmin.” Näin sanoi juhlapuheessaan elokuvaohjaaja Selma Vilhunen helmikuussa Tunnustuksettomassa tilaisuudessa ennen valtiopäivien avajaisia.

Vapaa-ajattelijain liiton ja Suomen Humanistiliiton järjestämä tilaisuus pidettiin nyt neljännen kerran samaan aikaan kuin jumalanpalvelus Tuomiokirkossa. Paikka oli vaihtunut Musiikkitalosta eduskunnan Pikkuparlamentin tiloihin.

Tunnustukseton tilaisuus 5.2.2020 oli yhä epävirallinen. Viiden kansanedustajan tehtyä aloitteen tilaisuuden virallistamisesta eduskunnan puhemiesneuvosto asetti syksyllä 2019 juhlamenotoimikunnan. Se käsittelee kesäkuun loppuun mennessä muun muassa valtiopäivien avajaispäivän ohjelmaa ja eettisen tunnustuksettoman tilaisuuden asemaa.

Tilaisuudessa puhui elokuvaohjaaja Selma Vilhusen ohella alueja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta. Musiikkia esitti Maija Kauhanen, kantele, lyömäsoittimet, laulu. Juhlapuhujat ovat tilaisuuksissa olleet perinteisesti tieteen ja taiteen parista, niin tälläkin kertaa. Musiikkiesityksessä instrumenttina on ensi kertaa kannel – aiemmin huilu ja sello, piano ja kitara.

Avaus- ja päätössanat esittivät järjestäjien edustajina Suomen Humanistiliiton puheenjohtaja Irma Peiponen ja Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Esa Ylikoski.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhunen aloitti juhlapuheensa ilmastomuutoksen haasteista ja totesi Naomi Kleiniin viitaten, että niiden ratkaisemiseksi tarvitsemme koko ihmiskunnan tulemista yhteen, ponnistelemaan yhteisen päämäärän eteen. Siinä tarvitaan rakkautta. Julkaisemme alla pääosan Vilhusen puheesta.

Rakkauden harjoittelu vaatii rohkeutta

”On eräs asia, joka leijuu kaiken tämän puheen yllä. Ilmiö, jolla on valta muuttaa elämämme suuntaa. Sen nimi on rakkaus. Haastetta, jonka edessä seisomme ihmiskuntana, voisi mielestäni nimittää myös haasteeksi oppia rakastamaan enemmän, ja rakastamaan paremmin.

On mahdollista, että vaikka oppisimme rakastamaan ja löytäisimme rauhan, elämä maapallolla muuttuu silti hyvin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Silloinkaan uusi oppimme ei menisi hukkaan. Sillä pohjimmiltaan, mitä muuta me toivomme tältä kaikelta, kuin sitä että saisimme elää rakkaudessa ja yhteydessä toisiin ihmisiin?

Yhdysvaltalainen kirjailija ja ajattelija Bell Hooks kirjoittaa kirjassaan ”Rakkaus muuttaa kaiken”, että länsimaisen ihmisen kokeman ahdingon ja turvattomuuden ytimessä on rakkauden puute. Hän kuvaa tilannetta, jossa suurin osa meistä ei oikeastaan tiedä mitä rakkaus on, eikä ole koskaan oppinut, miten rakastetaan tai otetaan vastaan rakkautta.

Hooksin mukaan meitä johtaa harhaan virheellinen käsitys siitä, että rakkaus olisi jotain, joka vain on, meistä riippumatta ja meidän ulkopuolellamme. Jotain joka tapahtuu meille, jos on tapahtuakseen – sen sijaan että se olisi aktiivinen valinta ja sitoumus toimintaan.

Toinen harhakäsitys, josta Hooks kirjoittaa, on että me usein ajattelemme, että rakkauteen kuuluu myös kärsimys. Moni on kasvanut aikuiseksi perheessä, jossa lämpöä, myötätuntoa ja kannustavaa läsnäoloa onkin yhtäkkiä seurannut emotionaalinen hylkääminen, häpeään saattaminen, ehkä jopa väkivalta. Sosiaalistumme uskomaan, että rakkaus on ristiriitaista ja tuskallista. Opimme pikemminkin selviytymään elämästä häpeän ja pelon vallitessa, sen sijaan että oppisimme avautumaan ja kurottamaan kohti lähimmäistä.

Hooks itse on lainannut määritelmän rakkaudelle maanmiehensä, psykiatri M. Scott Peckin kirjasta Rakkauden psykologia. Peck määrittelee rakkauden ”tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Peck myös luettelee joukon rakkauden ainesosia, joita kaikkia tarvitaan, jotta rakkaus voisi kukoistaa. Niitä ovat huolenpito, kiintymys, huomioon ottaminen, kunnioitus, sitoumus, luottamus sekä rehellisyys ja avoin kommunikaatio.

Lista on pitkä ja vaativa. Hooksin sanoma onkin, että meidän tulisi ymmärtää, että rakastaminen ei ole vain tila, johon humpsahdamme, vaan se on taito, jonka harjoitteleminen vaatii rohkeutta ja elämänmittaista sitoutumista.”

Rakkaus on jännittävyydessään vailla vertaa

”Kenties suurin kompastuskivi rakastamisen tiellä on kuitenkin kyvyttömyytemme kohdata oma heikkoutemme ja keskeneräisyytemme.

Rakastamista tapahtuu siellä, missä kokonainen ihminen saa nähdä toisen kokonaisen ihmisen, ja katsoo tätä hyväksyvästi. Silloin näkyväksi tulee myös kaikki se, mikä meissä on heikkoa ja kyvytöntä, tyhmää, yksinäistä ja häpeällistä. Moni haluaa ummistaa siltä kaikelta silmänsä, koska ajattelee, että rakkaudetonkin elämä on parempi kuin oman heikkouden kanssa räpistely.

On paljon helpompaa valita selviytymiskeinokseen viha tai vallankäyttö rakkauden sijaan. Omaa identiteettiä on helpompi rakentaa etsimällä toisesta eroavaisuuksia ja pilkkaamalla häntä virheistä sen sijaan, että etsisi sitä mikä on yhteistä. Yhteisen maaperän rakentaminen ja uusien, yhteisten toimintatapojen löytäminen tarkoittaa aina itsensä asettamista alttiiksi arvostelulle. Paljon vaivattomampaa on vain sulkea ovi ja jatkaa sitkeää vihaamista.

Etenkin silloin, jos toinen on heikko, tai vaikkapa vain muistuttaa meitä heikkouden olemassaolosta, houkutus torjua hänet on suuri, koska hänen heikkoutensa muistuttaa meitä omastamme.

Draamakirjallisuuden parissa toistetaan usein sellaisia sanoja kuin konflikti, jännite, tragedia, katharsis. Usein ajatellaan, että kiinnostava kertomus syntyy onnettomuudesta, rikkomuksesta, siitä kun jokin hajoaa. Monen kertomuksen alussa vallitsee paratiisinomainen tyytyväisyyden tila, jota sankari pyrkii puolustamaan pahojen voimien ilmestyessä uhkaamaan tuota paratiisia. Onnelliset tarinat päättyvät, kun sankari on onnistunut palauttamaan harmonian ja karkottamaan pahan.

Tällainen kertomusmuoto väittää, että rauha ja rakkaus olisivat jotenkin itsestään selviä tiloja, pelkkää pahan poissaoloa, joissa ei oikeastaan tapahdu mitään kertomisen arvoista. Vain pahuus ansaitsee tarinansa.

En voisi olla enempää eri mieltä. Harmonia, rauha ja ihmisten välinen rakkaus ovat jatkuvaa kilvoittelua ja matkantekoa kohti suurta tuntematonta, jännittävyydessään vailla vertaa. Me vain emme vielä tunne noita tarinoita erityisen hyvin.

Albert Einstein esitti 1900-luvun alussa, että kaikki on pohjimmiltaan energiaa. Energian määrä ei muutu, mutta se muuttaa olomuotoaan. Itämaisessa filosofiassa tämä periaate on tunnettu aina: kaikki on pohjimmiltaan yhtä.

Joskus mietin, onko vieraantuneisuutemme ja kipumme itse asiassa aavekipua? Sitä, että kun me paremman taidon puuttuessa ryhdymme kilpailemaan toisiamme vastaan, emme pysty samaistumaan toisen hätään, mutta silti tunnemme sen sisimmässämme? Mitä jos vastaus pahoinvointiimme onkin siinä, että olemme kaikki yhtä?

Mitä tapahtuisi, jos emme ajattelisi ainoastaan, että meissä kaikissa on yhtäläisyyksiä, vaan että me kaikki kuulumme yhteen ja olemme loppujen lopuksi samaa – ihmiset, eläimet, kaikki mikä elää ja pitää yllä elämää?

Näiden sanojen myötä toivotan teille kaikille oikein hyvää tulevaa vuotta eduskuntatyön parissa!”

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2020