Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Minun ateismini, agnostismini
Vapaa-ajattelijain Liitto ry / 18.12.2019
Kävin rippikoulun loppuun, vastaanotin ehtoollisen ja pidin ristiä kaulassani kahden viikon ajan. Sitten havahduin Raamatun naurettavuuteen.

Lapsuudenkodissani käytiin kirkossa, jos oli aihetta. Siis häät tai hautajaiset. Muuten uskonto ei näkynyt elämässäni. Murrosikäisenä aloin kiinnostua asioista. Otin selvää WTCiskuista, buddhalaisuudesta ja pasifismista. Tajusin paljon jätetyn minulle kertomatta, paljon piileksivän virallisen totuuden takana. Johtuivatko tutkimukseni kapinasta vai kapina tutkimuksista, se on jäänyt epäselväksi. Joka tapauksessa skeptisyyden siemenet kylvettiin. En muista määrittelinkö itseäni silloin ateistiksi, mutta tuskin ainakaan kovin vakaasti, koska 15-vuotiaana lähdin rippikouluun.

Saavuin leirille avoimin mielin – jopa odottaen uskoontuloa. Toivoin ymmärtäväni sen jonkin, minkä uskovaiset vaikuttivat jo ymmärtäneen. Suhtauduin opetukseen vakavasti, yllätyksekseni vakavammin kuin muut. Oltiin tekemisissä jumalan kanssa, mutta ikätovereitani ei tuntunut kiinnostavan. Ironisesti minä, ryhmämme kriittisin, olin ainoa, joka todella osallistui opetukseen. Esitin vaikeita kysymyksiä, koska tottahan papilla piti olla vastauksia. Odotin niiltä paljon. Rippipappini oli seurakunnan arvostetuin, pitkän uran tehnyt ja pidetty mies.

Eräällä oppitunnilla aiheena olivat kymmenen käskyä. Kysyin papilta, kuinka puolustussotaan tulisi suhtautua ”älä tapa” -käskyn valossa. Kohteliaasti hymyillen hän vastasi: ”Elämän realiteetit huomioiden puolustussota on hyväksyttävää.” Häkellyin. En osannut sanoa mitään. Hän jatkoi opetustaan. Minä vajosin mietteisiini. Tämä seurakuntani tukipilari, kokenut, lempeä pappi ei nähnyt tappamisessa mitään väärää, jos se vain tapahtui puolustussodan kontekstissa. Yksi kymmenestä käskystä pyyhkäistiin noin vain syrjään ”elämän realiteeteilla”. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, kysyisin häneltä, tarvitseeko mitään käskyjä noudattaa elämän realiteetit huomioiden.

Kävin rippikoulun loppuun, vastaanotin ehtoollisen ja pidin ristiä kaulassani kahden viikon ajan. Sitten havahduin Raamatun naurettavuuteen. Tajusin tulleeni aivopestyksi, uskoneeni vain koska vietin viikon uskonnon ympäröimänä. Silloin erosin kirkosta henkisesti, laillisesti heti täysi-ikäistyttyäni. Pidin rippikoulua ajan tuhlauksena, papin puheita petoksena ja itseäni hyväuskoisena. Katkeroiduin.

Yritin hyvittää höynähdykseni aggressiivisella ateismilla. Katselin internetistä ateistien ja uskovaisten väittelyitä, jotka ateisti joka kerta voitti, ainakin minun mielestäni. Provosoin uskovaisia läheisiäni ja kiistelin heidän kanssaan. Kaikki oli kovin yksinkertaista, vastaukset selvät ja maailma mustavalkoinen. Yhtä asiaa en vain voinut ymmärtää: miksi uskovaiset uskoivat? Kuinka kukaan saattoi olla niin tyhmä? Miten he saattoivat mennä sellaiseen halpaan? Jos he halusivat mennä, halusivat uskoa, kuinka he saattoivat alentaa itsensä niin; eikö heillä ollut mitään itsekunnioitusta?

Muutos suhtautumisessani alkoi, kun olin täyttänyt 23 vuotta. Olin kiinnostunut filosofiasta jo lukiossa, mutta vasta kun tutustuin tarkemmin sen historiaan, ymmärsin sen olevan erottamatonta uskonnon historiasta. Kun sitten tutustuin filosofian ja uskonnon yhteiseen historiaan ennakkoluulottomammin, lukien myös uskovaisia ajattelijoita, tajusin, että paljon minua viisaammat ihmiset – esimerkiksi Platon, Descartes ja Kant – olivat uskoneet jumalaan. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, ettei jumalan tarvinnut olla parrakas mies pilvenreunalla, mikä paljastui ennemminkin ateistien olkiukoksi kuin kenenkään todelliseksi vakaumukseksi.

Aloin ymmärtää, miksi ihmiset uskoivat. Se oli hidas mutta järisyttävä muutos. Nöyrryin. Tajusin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kritisoida Kantin teologiaa, kun en alkuunkaan ymmärtänyt sitä. Aloin epäillä omaa vakaumustani, varmuuttani jumalan olemattomuuden suhteen. Nykyisin määrittelen itseni agnostikoksi. Etsin vastauksia. Olen oppinut, etten tiedä.

Tulin nöyremmäksi myös uskonnon merkityksen suhteen. Kauan kuvittelin uskonnon olevan vain tyydyttämässä papiston vallanhimoa ja lepyttämässä massojen pelokkuutta. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa uskonnon olleen olennainen osa kaikkea yhteisöelämää läpi ihmiskunnan historian – ja olevan sitä yhä suurimmassa osassa maailmaa. Ryhdyin tutustumaan uskontojen omiin teksteihin, mutta myös niistä tehtyyn tutkimukseen. Ne saivat minut ymmärtämään uskonnon olevan jotain paljon muutakin kuin vain alistamisen ja hallinnan väline.

Uskontoa ajaa sama voima kuin tiedettäkin: pyrkimys ymmärtää, löytää maailmasta järjestys. Uskonto tarjoaa vastauksia ikuisiin kysymyksiin, myös niihin, joihin tiede ei edes yritä vastata. Niin kauan kuin näin on, ei tiede pysty korvaamaan uskontoa. Jotkut ihmiset voivat elää vailla varmuutta elämänsä tarkoituksesta, mutta suurin osa ei, ja heille uskonto on yhä osa jokapäiväistä elämää. Tiede ei rauhoita meitä kuilun äärellä. Niin kauan kuin ihminen kuolee, jumala elää.

Näiden ajatusten itäessä aloin vieraantua ateistiyhteisöstä. Koin häpeää uskovaisiin kohdistuvaa öykkäröintiä todistaessani. Olin kuunnellut ja lukenut tarpeeksi, jotta ymmärsin yleisen keskustelun tason olevan auttamattoman matala. En halunnut osallistua siihen. Tämän tekstin verran koen kuitenkin velvollisuudekseni, koska te olette yhä omiani. Toivon tällä kirjoituksellani herättäväni joitain vapaa-ajattelijoita ehdottomuudestaan. Maailma on paljon kummallisempi kuin kuvittelemmekaan, kenties jopa kummallisempi kuin kykenemme kuvittelemaan, kuten biologi J.B.S. Haldane sanoi.

En voi suhtautua dogmaattisesti sen paremmin jumalan olemassaoloon kuin olemattomuuteenkaan. Voin vain kysyä ja etsiä, tutustua kiistan molempiin puoliin. Suosittelen sitä kaikille. Vähintään saatte tehokkaampia argumentteja uskovaisia vastaan. Tutustumalla uskontoihin syvällisesti, pystyy niitä myös kritisoimaan syvällisesti – ja todennäköisesti suhtautumaan niihin hieman nöyremmin, ymmärtäen, ettei tuhansien vuosien ajatteluperinnettä sorreta nasevilla heittolaukauksilla. Toki asialla on toinenkin puoli, kritiikille paikkansa. En käy uskonnonvastaisia argumentteja tässä lävitse, koska oletan niiden olevan jo lukijoille tuttuja.

On olkiukkoilua väittää, että ateistit haluaisivat hävittää uskonnon kokonaan. Yleensä on kyse järjestäytyneen uskonnon ja sen haitallisimpien muotojen vastustamisesta. Harmillisen usein vain tunnun törmäävään naiiviin uskonnon kritiikkin, jossa pilkataan uskonnollista tunnetta ja ajattelua sinänsä. Se johtuu tietysti piireistä, joissa liikun. Varmasti uskonnollisissa piireissä väheksytään ateisteja vielä paljon enemmän, mutta ne eivät ole minun piirejäni. Vapaa-ajattelijat ovat. Siksi kirjoitan teille. Välitän asiastanne. Siksi arvostelen sitä.

Lauri Taneli Lassila

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry