Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Deismi ja papillinen vastaisku
Jori Mäntysalo / 16.12.2018
Jopa kovaluonteinen Thomas Hobbes kirjoitti polttaneensa paperinsa, jotta piispat eivät polttaisi häntä.

Tänä päivänä on vaikea olla ateisti. Jos sanoo uskovansa johonkin korkeampaan voimaan, selviää syytteestä. Kun sanoo uskovansa johonkin itse keksimäänsä jumaluuteen, tämä riittää. Moni ketkuttelee viittaamalla agnostismiin eli sanoo olevansa epävarma jumaluuden olemassaolosta. Tässä lähestytään ateismia, mutta ollaan silti turvallisilla vesillä. Ollakseen ateisti on kiellettävä kaikki korkeat voimat ja maailmanjärjen muodot sekä henkisyyden tavoittelu, mitä se sitten onkaan. Tämän päivän ateismi on ankara kanta, jonka omaksuminen tuntunee monista ihmisistä kohtuuttomalta: onhan mahdollista, että maailmassa on jotakin henkistä, ei vain materiaa. Silti harva uskoo evankelis-luterilaiseen persoonalliseen jumalaan ja Kristuksen uudelleen tulemiseen aikojen lopussa tai mihinkään raamatulliseen oppiin.

Tarkoitukseni on tässä muistuttaa tärkeästä historian opetuksesta eli kuinka helppoa oli aikoinaan olla ateisti, siis helppoa ironisesti ajatellen, koska ateisti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Jopa kovaluonteinen Thomas Hobbes kirjoitti polttaneensa paperinsa, jotta piispat eivät polttaisi häntä. David Hume sanoi aina olevansa skeptikko, jopa silloin kun vieraili paroni D’Holbachin salongissa, jossa osallistujat olivat tunnustuksellisia ateisteja, sellaisia kuin Denis Diderot. Hän muuten joutui piispan vankilaan puhuttuaan pahaa kirkosta ja pääsi vapaaksi vain ystäviensä suhteiden ansiosta luvattuaan parantaa tapansa. Seuraavalla kerralla vankeus olisi elinkautinen ilman mitään neuvotteluvaraa. Jopa Joseph Priestley, dissentteri, vieraili tässä paheen pesässä ja kauhistui yli kaiken, ei vain ateismia vaan myös naisten osallistumista juhliin ja keskusteluihin. Markiisi de Sade kuului tämän ajan ateisteihin ja pilkkaa avoimesti uskontoa.

Mutta yleensä kovaa ateismia oli mahdoton myöntää, siis kieltää kokonaan Jumala ja jumaluus, koska se merkitsi vankeutta tai kuolemantuomiota. Englannissa keskustelu koski vapaa-ajattelua ja deismiä, esimerkiksi rovasti (dean) Geoge Berkeley oli kovasti tuohtunut vapaa-ajattelijoiden deismistä, sellaisten kuin Anthony Collins tai jopa Francis Hutchinson ja Bernard Mandeville. Vastikään itsenäistyneen USA:n pahin deisti oli Tom Paine, joka vanhoilla päivillään kärsi kohtuuttomasti julkaisemastaan deismin perusteoksesta The Age of Reason (1795). Berkeley oli mielestään itse oikea vapaa-ajattelija, nimittäin henkilö joka ajatteli vapaasti, puolueettomasti ja vain parhaisiin informaation lähteisiin tukeutuen. Toki hän oli myös dogmaattinen kirkonmies, mutta sehän tarkoitti vain parhaiden tiedonlähteiden äärellä olemista, ei ehkä niinkään Raamatun vaan uskonnollisten filosofien ja itse luonnon äärellä olemista.

Miksi deismi oli niin väärä ja paheellinen kanta? Deismillä tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan Jumala tai jumaluus loi maailman aikojen alussa, mutta vetäytyi sitten omaan pyhyyteensä ilman, että kallisti korvaansa maailman menolle ja murheille. Berkeleyn mukaan tämä on ateismia, joka on mielenkiintoinen kanta. Ontologisesti deismin ei pitäis olla ateismia, koska se myöntää Jumalan olemassaolon. Mutta kuten jo edellä totesin, tämä ei suinkaan riitä. Jumalan olemassaolon myöntäminen ei riitä, koska on uskottava persoonalliseen Jumalaan, joka on läsnä maailmassa ja ohjaa maailman menoa. Deisti ei siis usko oikein, joka riittää ateismisyytteeseen.

Berkeleyn rakkain oppi, josta hän ei koskaan luopunut, oli hänen kausaaliteoriansa. Hän luopui, kuten itse asian ymmärrän, verraten aikaisin Esse on percipi –teoriastaan, mutta ei kausaaliteoriastaan. Ironista kyllä, tuo teoria ei ole omaperäinen, onhan se keskiajan luonnontietelijöiden parissa itsestäänselvyytenä pidetty kanta: kaikki mitä maailmassa tapahtuu, on suora seuraus Jumalan tahdontoiminnasta. Kun salama iskee, Jumala on lähettänyt salaman. Tämä on tietysti teologinen kanta, jonka luonnontieteilijät ottivat annettuna ja siinä kaikki. Onhan niin, ettei tällainen metafyysinen kausaliteettiteoria anna selitystä luonnon tapahtumille: Herran tiet ovat tutkimattomat, joten Herran tahdontoiminnan perusteella luonnon tapahtumien ennustaminen ei suju. Luonnontieteilijöiden on tehtävä johtopäätöksensä empiirisen ja loogisen evidenssin perusteella.

Berkeley syyttää oman aikansa luonnontiedettä Jumalan kausaalisen roolin unohtamisesta, kuten Newton ja Descartes ynnä muut mekanistit tekivät. He ajattelivat luonnon suureksi mekanismiksi, joka oli kerran pantu käyntiin ja joka sitten toimii luonnonlakien mukaan ajasta ikuisuuteen. Tilanne ei ole aivan selvä: jotkut ajattelivat, että mekanismin virhepoikkeamat kasaantuvat ajan kuluessa ja tuottavat häiriöitä, joten Jumalan on käytävä aika ajoin ne korjaamassa. Tämä ei ole deistinen kanta, vaikka mekanistinen automatismi siihen viittaakin. Samaan oikean kausaalisuuden halveksintaan syyllistyivät myös deismiä kannattavat filosofit, eihän poissaoleva Jumala mitään aiheuta. Berkeleyn suuri idea oli pitää Jumala koko ajan mukana kuvassa, niin ettei deismille jää tilaa.

Mutta olivatko deistit vain erheellisen metafysiikan kannattajia ja opettajia? Jos niin oli, miksi he olivat niin vaarallista ja helveksuttavaa joukkoa? Asian ymmärtämiseksi on pidettävä mielessä 1700 –luvun teologian kaksi valtavirtaa: ilmestyksen teologia ja luonnollinen teologia, joita Wikipedia kuvaa seuraavasti: ”Luonnollinen teologia tarkoittaa pyrkimystä löytää todisteita jumalan olemassaololle luonnon havainnoinnin ja järjen käytön avulla. Luonnollinen teologia (tai luonnollinen uskonto) eroaa niin sanottuun ilmestykseen perustuvasta teologiasta, joka perustuu pyhiin kirjoituksiin ja erilaisiin uskonnollisiin kokemuksiin.” Berkeley pappina on sidottu pyhiin kirjoituksiin ja niiden mysteereihin, mutta toisaalta hän esiintyy luonnollisen teologian kannattajana ja sitä kautta ajattelee olevansa valistuksen miehiä ja oikea vapaaajattelija – hän ei ole dogmaattisesti sidottu pelkästään pyhiin kirjoituksiin.

Deistit eivät kykene ymmärtämään Jumalan puhetta häneen uskoville; toisin sanoen, Jumalan ääni kuuluu luonnossa puheena ihmisille. Tämäkään ei ole mitenkaan omaperäinen oppi. Renesanssin magiaa ja okkultteja oppeja selostavat uudet kirjat puhuvat Jumalan puheesta luonnossa sellaisena itsestään selvyytenä, ettei sitä kannata sen enempää kommentoida. Jumalan puhe on kuultavissa, tai oikeastaan nähtävissä, luonnon kauneudessa, uusiutumisessa ja ylenpalttisessa muotojen rikkaudessa. Berkeley on optimisti siinä mielessä, ettei hän kuule Jumalan puhetta luonnon tautisuudesta ja onnettomuuksista, vaikka myöntää luodun maailman olevat viheliäinen kyynelten laakso. Annan esimerkin. Berkeley sanoo, että meihin kaikkiin on istutettu synnynnäinen ikuisen elämän kaipuu, eikä Jumala petä meitä tässä suhteessa. Todisteena on luonnon kuoleminen joka talvi ja herääminen henkiin taas keväällä. Mikään ei oikeasti kuole. Luonnon sanomaton kauneus todistaa myös
Jumalan hyvyydestä, perusteena se, että Jumala on hyveellinen ja hyveellinen on kaunista, kuten luonto. Kauneuden luominen on siis samalla hyveen merkki. Jumala luo kaunista ja kaunis on hyveellistä – Jumala on hyveellinen. Pahuus on taas kerran unohdettava. Deistit sotkevat kuviot kieltämällä kaiken tämän.

Berkeley ei usko esteettiseen etiikkaan. Kaunis ei ole aina hyvää, ei vaikka kaunis ja hyvä kuuluvat yhteen. Puuttuva rengas on velvollisuuden käsite, joka sitoo kauneuden ja moraalin yhteen Jumalan tahdon välityksellä, siis näin: Jumala käskee ja (vain) jos olet uskossa eli elät Jumalassa, tajuat ja ymmärrät mitä sinun tulee tehdä. Tärkeää on se, ettei noudata Jumalan tahtoa ulkokultaisesti vaan uskon takia. Tämä tarkoittaa, että vain uskossa oleva pystyy ymmärtämään, mikä on hyve on ja noudattamaan sitä. Tässä on viimeinen naula deistin arkkuun: deisti ei kykene hyveeseen, koska hän ei ymmärrä Jumalan tahtoa maailmassa. Esimerkki: deisti voi matkia hyvettä eli Jumalan käskyjen noudattamista. Mutta kun pitää esimerkiksi vannoa vala, deisti ei pysty siihen uskottavasti, koska vala vannotaan Jumalan nimeen. Deistiin ei siis voi luottaa, joten hän ei ole hyveellinen. Joka opettaa vapaa-ajattelua, opettaa deismiä, joka on moraaliton kanta. Deistit turmelevat nuorisoa ja katkaisevat kansakunnan moraalisen selkärangan – mikä voisi olla pahempaa? Berkeley’n mukaan deisti pitäisi tuomita valtionpetoksesta, ilmeisesti kuolemaan.

Kirjallisuutta:

  • Collected Works of George Berkeley, 8 osaa, toim. Luce and Jessop, London, 1948-1957, vol. 3 ja 7.
  • P. Blohm, A Wicked Company, New York, 2010 (Ranskalaisista valistusfilosofeista).

Timo Airaksinen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian professori emeritus.

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry