Keskustelimme psykoterapeutti ja kulttuuriantropologi Katriina Järvisen kanssa laajasti uskonnosta, rahasta ja luokkaeroista toukokuussa. Järvisen ja professori Laura Kolben kirjoittamasta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -julkaisusta tuli syksyllä 2017 kuluneeksi 10 vuotta. Järvinen on kirjoittanut paljon yhteiskuntaluokasta, sekä taakseen jättämästään helluntailaisyhteisöstä ja siinä kasvamisesta.
Mitä Järvisellä on sanottavaa siitä, että kiivas, karismaattinen uskonnollisuus nähdään julkisessa keskustelussa takapajuisuuden ja sivistymättömyyden − alaluokkaisuuden määreiden − linssin lävitse? Tapaluterilaisuus − se, että lapset kastetaan, naimisiin mennään kirkossa − koetaan keskiluokkaiseksi normiksi, säädyllisen ihmisen tavaksi, jota noudatetaan ilman uskonnollista vakaumusta.
”Olisi tavallaan yksinkertaista, jos karismaattisessa uskonnollisuudessa olisi kysymys yhteiskunnallisesti huonossa asemassa olevien ihmisten keino selvitä vaikeassa tilanteessaan. Mutta antropologian opinnoista ymmärsin, että kehitys ei aina kulje sellaisia polkuja, että kaikissa kulttuureissa mentäisiin eteenpäin valistuksen ja koulutuksen kautta. Suomessa tästä käy yhtenä esimerkkinä Koivuniemen lahko, jonka jäsenet ovat korkeasti koulutettuja diplomi-insinöörejä. Maailmanlaajuisesti ei ole myöskään osoitettu, että itsemurhaiskuja tekevät fundamentalistit olisivat erityisen huonoosaisia ihmisiä. Itse asiassa he ovat usein korkeasti koulutettuja ja lähtöisin hyvistä taustoista. Kyse on median tavasta tarkastella asiaa. Uskonnollisissa ääriliikkeissä on mukana ihmisiä hyvin monenlaisista taustoista.”
Järvinen ei ole ollut mukana helluntailaisyhteisössä 37 vuoteen. Hän kuitenkin seuraa edelleen liikkeen toimintaa jonkin verran ja tuntee siihen kuuluvia ihmisiä. Hän pohtii vuosikymmenten saatossa tapahtunutta muutosta näin: ”Muutos jäsenistössä on vastannut muun yhteiskunnan muutosta. Kun olin itse lapsi, enemmistö seurakuntalaisista oli työväenluokkaa, mutta siihen aikaan myös enemmistö kansasta oli työväenluokkaa. Tuolloin jäsenistössä esimerkiksi lääkäri ja diplomi-insinööri olivat poikkeuksia. Käsitykseni mukaan nykyään seurakunnan luokkajako noudattaa yhteiskunnan yleistä luokkajakoa.”
”Mutta täytyy sanoa, että kaikkein kiihkomielisimmät helluntailaiset ovat usein vähemmän koulutettuja. Tämä liittynee yhteisön statushierarkiaan, jossa arvostusta saa aivan maallisilla asioilla, kuten koulutuksella ja omaisuudella. Jos seurakunnan jäsen ei omaa kumpaakaan, hän voi olla äärimmäisen omistautunut ’Jumalan valtakunnan työlle’ ja nostaa näin statustaan. Tähän kategoriaan menevät esimerkiksi entiset päihderiippuvaiset ja vangit. Jakautuneisuutta voisi verrata Perussuomalaisiin, joissa on koulutettua ja käytöstavat hallitsevaa porukkaa, mutta sitten on Teuvo Hakkaraisen ja James Hirvisaaren kaltaisia tapauksia (jotka muuten ovat tai ainakin jossain vaiheessa ovat olleet helluntailaisia). Sekä helluntailaiset että perussuomalaiset yrittävät pitää nämä äärilaidat mukana saadakseen mahdollisimman paljon väkeä jäsenrekisteriin.”
”Helluntailaisyhteisöissä on hyvin samat kriteerit kuin ihmislaumassa yleensä, eli jos olet rikas tai koulutettu, saat vapauksia vakaumuksen noudattamisen suhteen. Korkean statuksen henkilön alkoholin käyttöä katsotaan läpi sormien ja kokouksissa käymisen vähyydestä ei huomautella. Korkeasti koulutetut ihmiset tuovat seurakuntaan tietotaitoa ja rikkaat tuovat rahaa yhteiseen kassaan. Arvostetut jäsenet antavat myös hyvää kuvaa seurakunnasta ulkopuolisille”
”Huomasin aikoinaan myös naimakauppojen kohdalla, että Jumala johdatti usein yhteen lääketieteellisessä opiskelevan pojan ja seurakunnan ihailluimman kaunottaren. Takapenkin finninaamatytön oli turha haaveilla komeasta kuoron johtajasta tai tulevasta lääkäristä. Vastaavalla tavallahan jääkiekkoilijat ja missit päätyvät yhteen maallisessa yhteiskunnassa.”, Järvinen toteaa.
Kummitteliko helluntailaisyhteisön paino Järvisen opiskeluissa Helsingin yliopistossa? ”Kyllä, ihan jo alan valinnan kautta. Vanhempani eivät voineet ymmärtää, miksi olin kiinnostunut ’pakanakansojen’ tutkimisesta. Pakanathan olivat pahoja, tai ainakaan ne eivät olleet vielä löytäneet jeesusta.” Helluntailaisyhteisössä oli omia normeja opiskeluvalintojen suhteen. ”Monet entiset helluntailaiset jakavat kanssani saman kokemuksen, että suositeltaviksi ammateiksi laskettiin esimerkiksi opettaja, insinööri, sairaanhoitaja ja lääkäri. Sen sijaan esim. filosofiaa, kulttuuriantropologiaa ja uskontotiedettä karsastettiin. Ei siis mielellään mitään yleissivistävää, sillä sellainenhan olisi saattanut synnyttää kritiikkiä ja epäilyä uskoa kohtaan.”
”Lääkärin ammatti sopii helluntaiseen ajatusmaailmaan. Lääkäri voi saada lähetyskutsun, mennä naimisiin naissairaanhoitajan kanssa ja lähteä yhdessä tämän kanssa lähetystyöhön. Tai hän voi palvella Jumalaa vastustamalla abortteja. Uskovaiset ajattelevat myös naiivisti, että esimerkiksi ristiriipuksen pitäminen kaulassa voi todistaa Jumalan armosta potilaille ja työkavereille.”
Oliko Järviselle helppoa tuoda oma uskovainen työväenluokkainen perhetaustansa esiin Helsingin yliopistossa 1980-luvulla? ”Ei todellakaan, se oli hirvittävä häpeä. Asuin erään toisen, ulkomaille lähteen helluntailaistaustaisen tytön asunnossa Korkeavuorenkadulla. Eräs opiskelukaveri kävi luonani kylässä. Myöhemmin minut kutsuttiin hänen luokseen bileisiin yläluokkaisten opiskelijoiden joukkoon Tehtaankadulle. Siellä kaikki olettivat minun olevan hienosta perheestä, koska olivat kuulleet minun asuvan ullakkoasunnossa yhdellä Helsingin kalleimmista kaduista. Joku kysyi uteliaana, mitä isänä tekee. Seurasi hiljainen hetki ennen kuin sanoin, etten halua puhua asiasta. Ehkä he luulivat isäni olevan joku tunnettu nimi. Mutta pyrin aina välttämään tilanteita, joissa vanhempieni ammatit olisivat tulleet puheeksi. Äitini työskenteli siivoojana ja isäni oli kohonnut tehtaan juoksupojasta työnjohtajaksi. Välillä sanoinkin, että isäni työskenteli johtotehtävissä, vaikka se oli kaukana totuudesta.”
Miten Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirja sai alkunsa? ”Polku tähän lähti liikkeelle eräältä opettajan pedagogisiin opintoihin kuuluvalta kurssilta. Sain siellä referoitavaksi sosiologi Pierre Bourdieun artikkelin suuresta ja pienestä kurjuudesta. Sen mukaan suuri kurjuus oli ulkopuolisenkin helppo havaita, se oli sitä, ettei ollut ruokaa, asuntoa tai muita perustarpeita. Minä olin kuitenkin saanut aina vatsani täyteen ja katon pääni päälle. Siksi tuntuikin usein, ettei ollut mitään syytä valittaa. Bourdieun käsite pieni kurjuus sen kertoikin juuri minun kohtalostani, siitä että olin huonoosainen omassa viiteryhmässäni. Tulin juuri sillä kurssilla erityisen otetuksi luokkaeroista, kun eräs yläluokkainen opiskelija väitti, että kaikki ovat Suomessa lähtökohtaisesti samalla viivalla. Kirjoitin lopputyön omista ajatuksistani ja kokemuksistani sillä seurauksella, että opettaja kehotti minua julkaisemaan tekstin. Vähän mietittyäni lähetin sen Yliopisto-lehteen ja päätoimittaja päätti julkaista sen, vaikka juttu poikkesi yleisestä linjasta. Tulin tekstissä kaapista ulos työväenluokkaisen taustani kanssa. Seuraukset olivat aika dramaattisia. Monet lopettivat tervehtimiseni ja mielenterveyttäni epäiltiin.”
Miten työväenliikkeeseen suhtauduttiin helluntaisyhteisössä? ”Sehän oli ihan perkeleestä. Kaikki vasemmistolaisuus oli aivan kamalaa. Neuvostoliitto yhdistyi antikristukseen ja lopunaikaan, Kekkosta piti kunnioittaa ja Kekkosen puolesta piti rukoilla, että tämä tekisi viisaita päätöksiä ja estäisi meitä joutumasta helvettiin eli Neuvostoliiton alaisuuteen. ”
Entä äänestyskäytös? ”Lapsuudessani siitä opeteltiin pidättäytymään, koska ’meidän politiikkamme oli taivaissa’. Lopun aikojahan odotettiin silloin kiivaasti. Tilanne kuitenkin muuttui lääkäri Ulla Järvilehdon myötä, joka oli mukana 1970-luvulla syntyneessä Kristillisessä liitossa (nyk. KD). Monet uskovaiset äänestävät edelleen kristillisiä.”
Entä uskonto ja raha? ”On huolestuttavaa, että uskonto ja liike-elämä ovat kytköksissä toisiinsa. Toivoisin tutkivaa journalismia tästä aiheesta, esimerkiksi siitä, minkälaisia kytkykauppoja herätysliikkeillä on joissakin kunnissa”, Järvinen toteaa. ”Helluntailaisten parissa on omat talousrikollisensa, jotka säännöllisin väliajoin käyvät kääntymässä vankiloissa ja tulevat sitten uudistuneina takaisin seurakuntaan. Esimerkiksi tunnettu ja rikoksista tuomittu liikemies Arto Merisalo on helluntailainen, tai on ainakin ollut. Uskovaisten rikollisten toiminta voi olla todella raakaa. He esiintyvät suurina Jumalan miehinä ja saavat helposti huijattua vilpittömiltä uskovaisilta koko omaisuuden. Tässä suhteessa helluntailaiset eroavat käsitykseni mukaan lestadiolaisista: lestadiolaiset haluavat vaurastua pitkällä tähtäimellä, kun taas helluntailaisten parissa toiminta on paljon kiivaampaa. Lestadiolaisyhteisössä menettää kasvonsa ja maineensa hyvin nopeasti talousrikosten myötä, mutta helluntailaisten parissa tämä vain kasvattaa karismaa; vankilassa käydään katumassa ja pyytämässä syntejä anteeksi, mutta sama kierre toistuu vapautumisen myötä kerta toisensa jälkeen.”
Helluntailaisten käännytysstrategia on myös muuttunut: ”Enää sielujen kalastelussa ei tuoda julkisuuteen Miss Suomi Anne Pohtamon tai laulaja Eija Merilän tapaisia hahmoja. Nyt suositaan esimerkiksi kristillisiä räppäreitä tai menestyviä urheilijoita. Helluntailaiset ovat aina onnistuneet pitämään kiinni ajanhengestä. Se on varmasti liikkeen menestyksen yksi salaisuus.”
Entä suhtautuminen köyhyyteen? ”Köyhä sai olla, jos oli hyvä syy, esimerkiksi jos tulipalo tai muu katastrofi oli vienyt omaisuuden. Yleensä kuitenkin ajateltiin, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki maallinen hyvä tulee sen mukana. Köyhyys saattoi siis johtua siitä, ettei elämässä ollut siunausta, mikä taas johtui uskon heikkoudesta. Saarnamiehillä oli usein hienot autot, eikä rahojen alkuperää kyselty. Hienoa menopeliä pidettiin osoituksena Jumalan siunauksesta.”
Haastattelun lopuksi pohdimme vielä seurakuntien taipumusta hyödyntää hädänalaisia esimerkiksi leipäjonojen ”piiloevankelioinnin” kautta. Artikkeli onkin hyvä päättää mietelauseeseen: ”Kun kettu kuulee jäniksen huutavan, se tulee paikalle, muttei suinkaan auttaakseen.”
Eero Suorsa