Kun perehtyy jumalanpilkasta syytettyjen tapauksiin ja ottaa selvää tuomittujen ja armahdettujen oikeudenkäynneistä, tulee kysyneeksi, onko jumalanpilkkaoikeudenkäynneillä sittenkään ollut mitään tekemistä jumalan saati sitten uskonnollisten asioiden kanssa. Näyttää pikemmin siltä, että yhteiskunnallisten epäkohtien esille tuojat, pääsääntöisesti kirjailijat, joutuvat herkästi syytetyksi jumalanpilkasta, mikäli heidän kritiikin kohteena on ollut myös virkamiesten korruptoituneisuus ja papiston tekopyhyys.
Kirkko ja oikeuslaitos ovat voineet käyttää jumalanpilkkalakia koston välineenä pyrkimyksenä hiljentää valtaapitävien kriitikko ja estää häntä laukomasta heidän mielestään hävyttömiä mielipiteitä. Huomionarvoista on myös se, että kaksi voimakasta valtaapitävää instituutiota on järjestäen hyökännyt yksittäistä kansalaista vastaan.
Ensimmäinen esimerkki on kaukaa menneisyydestä, mutta se on myös eräänlainen ennakkotapaus ja muistuttaa samankaltaisuudellaan myöhempiä jumalanpilkkasyytöksiä. Hattulassa Ruotsi-Suomen aikaan 1781 syntynyt Jaakko Juteini toimi Suurruhtinaskunnan Viipurissa 1813-1840 valtion virassa maistraatin sihteerinä. Äidinkielen asema oli hänelle sydämen asia kuten myös ”suomalaisen rahvaan elämän kaikinpuolinen parantaminen”. Tämä valistusajan opeista innostunut suomenkielen kehittäjä kirjoitti vapaa-aikanaan runoja ja harjoitti kansanvalistusta.
”Aseikseen tämä aikansa radikaali ja Suomen Voltaire valitsi, järjen puhumisen kovakalloiselle kansalle, satiiris-ironisen ivan juoppoa ja ennakkoluuloja levittävää papistoa ja lahjuksissa rypevää virkamiehistöä vastaan, huumorin, jolla hän pyrki voittamaan naurajat puolelleen sekä ylistyslaulun niille asioille, jotka ylistystä ansaitsivat”, kirjoittaa Ahti Laine 1983 toimittamassaan kirjassaan Jaakko Juteini, ”Voi sun juttujas, Juteini”.
Tämä suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen patriootti sai vuonna 1827 haasteen oikeudesta. Pappispiirien syytös tuli kerettiläisyydestä sekä ”puhtaan evankelisen opin ja uskontunnustuksemme” vastaisesta kirjoittelusta. Epäilyksenalaisia kohtia oli löydetty kirjassa ”Anteckningar av tankar uti variantta ämnen” (Muistiinpanoja ajatuksista monenmoisista aiheista). Takavarikoitu painos poltettiin roviolla 1829 alioikeuden päätöksen perusteella, vaikka tuomio ylemmissä oikeusasteissa, Turun hovioikeudessa ja Senaatin oikeusosastossa, oli vapauttava. Myöhemmin Juteini seppelöitiin Turun yliopiston kunniatohtoriksi.
Jumalanpilkkaluupin alla ovat olleet myös useat tunnetut suomalaiset kirjailijat, mutta Hannu Salaman vuonna 1964 julkaistun Juhannustanssit -teoksen jumalanpilkkasyytös, kolmen kuukauden vankeustuomio, kirjojen määrääminen tuhottavaksi ja Kekkosen armahdus tekee tapauksesta erityisen kiinnostavan. Juhannustanssit kertoo maaseudulla tanssipaikalla kaupunkilaisten ja paikkakuntalaisten viinanhuuruisesta juhlimisesta, jossa ei vältytä seksuaaliselta kanssakäymisestä.
Romaanissa eräs humalassa oleva fiktiivinen hahmo pitää pilaillen saarnan muodossa lyhyen puheen ja lausuu kännipäissään epäilemättä, miten sen nyt sanoisi, ruman lauseen.
Arkkipiispa Martti Simonjoki tarttui tähän ja väitti, että tämä fiktiivisen hahmon kännisaarna loukkasi kristillisen kansanosan tunteita ja tämän jälkeen 19 kokoomuksen kansanedustajaa allekirjoitti eduskuntakyselyn ”jumalaa pilkkaavan ja sukupuolimoraalia loukkaavan kirjallisuuden johdosta”. Tämän lisäksi uskovaisten ryhmä esitti vaatimuksen oikeusministerille, että väitettyä jumalanpilkkaa vastaan oli tehtävä jotain. Olisikohan tuohtumus ollut yhtä suurta, jos kirjailija olisi ollut poliittisesti oikealla?
Jumalanpilkkatuomion saanut Salama julkaisi 1967 novellin, kiltin juhannustarinan ”Kenttäläinen käy talossa”, jossa ei juhlita ollenkaan, ei juurikaan käytetä alkoholia, ei käyttäydytä epäsiveellisesti, eikä ilmaista tunteita eikä ajatuksia. Tasavallan presidentti armahti Salaman seuraavana vuonna.
Koska Suomen rikoslaissa on yhä voimassa jumalanpilkkakielto rangaistusuhkineen, on uskonnollisten elämänkatsomukselliset käsitykset edelleen kohotettu erityisasemaan. Kyse on kuitenkin poliittisesta vallasta. Vallasta päättää mitä ajatuksia saa tai ei saa esittää julkisesti.
Jumalanpilkkakielto aiheuttaa kuitenkin paljon vakavampia seurauksia kansainvälisellä tasolla. Ei vain siksi, että eri uskontokunnat käyttävät jumalanpilkkasäädöksiä toisiaan vastaan poliittisessa valtataistelussa, vaan myös siksi, että jumalanpilkkaan vedoten hyväksytään kaikki se väkivalta, mitä ”vääräuskoisiin”, ”harhaoppisiin” tai ”luopioihin” on kohdistettu ja kohdistetaan, uskontokunnasta riippumatta.
Esimerkiksi meidän keskuudessamme elää tänä päivänä kirjailija, kielitieteilijä ja pyhien kirjoitusten tutkija, jonka nimeä tai julkaisua pelätään julkisesti lausua. Hän sai fiktiivisen teoksen kirjoittamisesta kuoleman- ja elinkautistuomion 1989. Toisen maan valtion johtaja tarjosi julkisesti rahaa murhapalkkioksi toisen maan kansalaisen murhaamisesta. Salamurhasuunnitelma laajennettiin koskemaan kaikkia teoksen julkaisemisessa mukana olleita. Tämän seurauksena mm kääntäjiä pahoinpideltiin, jopa silvottiin ja erästä pohjoismaista kustantajaa ammuttiin selkään useita kertoja, mutta hän selvisi hengissä.
Saiko yksittäisiin henkilöihin kohdistetut tilausmurhat aikaan yleisen tuomion uskonnollisissa piireissä? Ei saanut! Salamurhan tilaajaan suhtauduttiin myötätuntoisesti niin Vatikaanin, Canterburyn arkkipiispan kuin Israelin sefardien päärabbin punnituissa lausunnoissa. Myös New Yorkin kardinaali-arkkipiispa sekä monet vähäisemmät uskonnolliset johtajat totesivat, ettei suurin ongelma ollut palkkasotureiden tekemät murhat vaan ongelman ydin oli jumalanpilkka. (Lähde: Christopher Hitchens, 2007)
Uskonnollisten auktoriteettien väkivallan hyväksyminen ja yhteen liittoutuminen on sanoinkuvaamattoman järkyttävää. Tästä kuultaa läpi jokin arkaaiseen menneisyyteen kuuluva vallanhimoinen kehotus: Peljätkää alamaiset Jumalaa ja totelkaa (meitä) auktoriteetteja, niin teidän ei käy kuinkaan.
On ilmiselvää, että tulkinnat uskonnollisten tunteiden mahdollisen loukkauksen vakavuusasteesta ovat olleet ja tulevat aina olemaan täysin mielivaltaisia ja poliittisesti värittyneitä. Siksi jumalanpilkkakielto on poistettava lainsäädännöstämme mitä pikimmin. Vai onko meidän kaikkien vielä tänäkin päivänä pakko ajatella ikivanhojen uskonnonlahkojen säätämien lakien mukaisesti? Olisiko valtiovallan jo aika sallia meidän ajatella, tuntea ja huvittua maallisen oikeusvaltion suoman turvan puitteissa näin satavuotiaan Suomen kunniaksi?
Maria Enebäck