Maahanmuuttajatyössä on tärkeää ottaa huomioon ja kertoa, että uskonnonvapauteen Suomessa sisältyy sekä oikeus liittyä, kuulua, harjoittaa ja julistaa uskontoa että oikeus erota, olla kuulumatta ja olla harjoittamatta uskontoa sekä ilmaista vakaumus. Uskonnonvapaus koskee siten myös uskonnottomia, joihin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan kuuluu ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskontojen suhteen välinpitämättömiä. Yhdenvertaisuuslain kieltämissä syrjintäperusteissa on myös ihmisten uskonto tai vakaumus, mikä tarkoittaa suojaa niin monin eri tavoin uskonnollisille kuin sekulaareille, ei-uskonnollisille ja uskonnottomille.

Tämän tulee näkyä käytännön maahanmuuttajatyössä sekä vastaanottokeskuksissa että kotouttamispalveluissa ja -koulutuksessa. Näistä perus- ja ihmisoikeuksista Suomessa tulee kertoa suullisesti ja kirjallisesti niin turvapaikanhakijoille kuin muillekin maahanmuuttajille. Ja niiden pohjalta tulee kohdella maahanmuuttajia viranomaistoiminnassa ja koko yhteiskunnassa.

Turvapaikanhakijat ja vastaanottokeskukset

Uskonnollinen tai uskonnoton katsomus on viime kädessä yksilöllinen asia ja uskonnonvapaus on ensi sijassa yksilön oikeus. Ihmisten katsomus ei ole vain joko-tai -suhteessa esimerkiksi johonkin uskontokuntaan tai rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, vaan uskonnollisuuden, sekulaarisuuden, ei-uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden aste vaihtelee yksilö- ja perhekohtaisesti. Maahanmuuttajiin tulee viranomaistoiminnassa suhtautua yksilöinä, ei jonkun uskonnollisen tai muun katsomuksellisen ryhmän edustajina.

Turvapaikanhakijoiden kohdalla on perusteltua vältää maahanmuuttajan lähtömaahan liitettävää uskonto-olettamaa, jonka mukaan esimerkiksi kaikki Lähi-idästä tulevat olisivat islaminuskoisia tai jonkun tietyn uskonhaaran ”edustajia”. Alueelta on muuttanut myös ateisteja ja muita uskonnottomia tai ei-uskonnollisia tai tapakulttuuriltaan sekulaareja ihmisiä. Osa turvapaikanhakijoista on pannut nimenomaisesti myös kokemaansa uskonnollista sortoa. Ateismiin, uskosta luopumiseen ja jumalanpilkkasyytöksiin suhtaudutaan monilla pakolaisten lähtöalueilla kuolemanvakavasti.

Turvapaikanhakijoiden tulee luonnollisesti saada harjoittaa uskontoaan, mutta samalla tulee huolehtia, että ketään ei vastaanottokeskuksissakaan painosteta osallistumaan uskonnonharjoitustilaisuuksiin. Turvapaikanhakijoilla tulee olla myös oikeus vaihtaa uskontoa tai luopua uskonnosta (apostasy), mutta ihmisten hädänalainen psykologinen tilanne huomioon ottaen on tärkeää, että heitä suojellaan uskonnolliselta painostukselta ja ulkopuoliselta uskonnolliselta lähetystyöltä sekä muultakin katsomukselliselta vaikuttamiselta.

Sen sijaan heille tulee kertoa uskonnonvapaudesta mukaan lukien uskonnottomuuden vapaudet sekä ihmisten yhdenvertaisuudesta ylipäätään ja myös suhteessa uskontoihin ja vakaumuksiin. Samoin heille tulee kertoa, että Suomessa yli 25 % väestöstä ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, ja että myös monet uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet elävät sekulaariin tapaan noudattamatta tarkkaan uskontokuntansa oppeja. Evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen, erityisasema, jota valtiokirkoksikin sanotaan, ei kuitenkaan tarkoita kirkon ylivaltaa ja kontrollia ihmisten yksityiselämään. Kirkon jäsenten ei ole pakko käydä jumalanpalveluksissa.

Pakolaiset, maahanmuuttajat ja kotouttamistyö

Kotouttamistyössä ja kotouttamiskoulutuksessa tulee laajentaa ja syventää edellä kuvattua perehdytystä ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden sekä yhdenvertaisuuden sisältöön Suomessa. Suomalaisesta kulttuurista ja tapakulttuurista kerrottaessa on paikallaan myös kertoa, että

• kaikkia lapsia ei ”kasteta” Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, että monet vanhemmat päättävät ja ilmoittavat lapsen nimen maistraattiin ja että osa perheistä pitää uskonnottomia nimiäisjuhlia (ja voi pyytää lapselle ”siviilikummeja”),
• kaikki nuoret eivät käy Ev.-lut. kirkon rippikoulua ja osa nuorista osallistuu katsomuksellisesti sitoutumattomiin Prometheus-leireille,
• monet parit asuvat yhdessä ns. avoliitossa ennen avioliittoa tai myös ilman avioaietta,
• avioliitoista yli puolet solmitaan siviilivihkimisen kautta uskonnottomasti,
• syntyvyyden säännöstely on hyvin yleistä,
• koulussa uskonnonopetuksen vaihtoehtoehtona on elämänkatsomustieto (et) erityisesti kirkkoon ja uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomilla, sekä lisäksi myös Suomen vähemmistöuskontoihin kuuluvilla, joilla ei ole sopivaa oman uskonnon opetusta koulussa tai kunnassa,
• ihmisen kuoltua hautaamiseen liittyvät saattoseremoniat ja muistotilaisuudet voivat olla myös uskonnottomia, puhutaan ”siviilihautajaisista”,
• uskonnottomilla on myös ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestöjä, kuten Vapaa-ajattelijain liitto, Suomen Humanistiliitto, Prometheus-leirin tuki nuorten Protu-leiritoimintaan, Pro-Seremoniat -palvelu siviiliseremonioiden tueksi, Uskontojen uhrien tuki UUT ry ja muitakin sekulaarijärjestöjä,
• myös uskonnottomat ja sekulaarit maahanmuuttajat ovat perustaneet Suomessa yhdistyksiä ja facebook-ryhmiä.

Edellä sanotun lisäksi on tietenkin selvää, että kotouttamiskoulutuksessa tulee kertoa myös Suomessa vaikuttavista uskonnollisista suuntauksista ja kirkoista sekä niiden toiminnasta. Sen sijaan ei ole käytännössä aina ollut selvää, että koulutuksessa tulee kertoa myös uskonnottomuudesta. Sen takia edellä oleva esimerkinomainen luettelo on perusteltua tuoda esiin.

Uskontoja ja katsomuksia on hyvä välillä tarkastella myös historiallisessa kontekstissa.
Siihen tarjoaa pohjatietoa uusi kirja Monien uskontojen ja katsomusten Suomi, http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/2AA37D11FA0613ACC22580B20038D68B/$FILE/Kirkkohallitus_MUKS%20julkaisu_verkkojulkaisu_17_04_24_B.pdf ock samma på svenska http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=julkaisu&tit=De-m%C3%A5nga-religionernasoch-%C3%A5sk%C3%A5dningarnas-Finlandsvenska
 Kirjasta löytyy myös artikkeli Uskonnottomuus Suomessa (s. 159-169).

Olisi toivottavaa, että uskonnottomasta tapakulttuurista ja toiminnasta voisi maahanmuuttajille, jopa turvapaikanhakijoille, joskus käydä kertomassa myös uskonnottomien ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestöjen edustajia, kokemuskouluttajia. Niillä ei ole palkallisia toimihenkilöitä sitä varten, mutta vapaaehtoistoimintapohjaisesti vierailijoita kotouttamiskoulutukseen ja vastaanottokeskuksiinkin kuitenkin pyritään järjestämään, mikäli pyyntöjä alkaa saapua. Toistaiseksi maahanmuuttajakoulutuksen järjestäjät Suomessa eivät ole juurikaan kääntyneet uskonnottomien järjestöjen ja kokemuskouluttajien puoleen.

Esa Ylikoski
pääsihteeri