Yksi niistä elämän alueista, joissa uskonnottomia syrjitään Suomessa, on hautaustoimi. Hautaustoimilaki on syrjivä antaessaan ev.lut. kirkon hautausmaille monopoliaseman, ja seurakuntien hautausmaiden monet käytännöt ovat syrjiviä. Tämä on toki ollut tiedossani, ja olen siitä puhunut ja kirjoittanut. Ja liitto ottanut kantaa. Silti on pakko myöntää, että kun omakohtaisesti kokee syrjinnän, asian tiedostaminen syvenee. Vahvistuu pyrkimys tilanteen muuttamiseen.

Äitini kuoli heinäkuussa, ja tuhkauurnalle oli vapaa hautapaikka isäni haudalla Porissa, ev.lut. seurakunnan Käppärän hautausmaalla, vanhalla kirkosta eronneiden kulmalla. Kuitenkin saattotilaisuuden pitopaikan suhteen tuli vastaan uskonnottomien syrjintä: hautausmaan kappelia ei myönnettykään uskonnottomaan saattotilaisuuteen.

Kappelia kuulemma kyllä myönnetään kirkkoon kuulumattomien saattotilaisuuteen, erillistä hintataksaa soveltaen, mutta vain, jos se suostutaan muuntamaan siunaustilaisuudeksi papin kanssa. Hautaustoimistotkin markkinoivat tätä uskonnollista vaihtoehtoa; papit kuulemma puhuvat lyhyemmän kaavan mukaan, jos vainaja ei ole kuulunut kirkkoon. Käytännössä kuitenkin uskontunnustuksen keskeiset asiat sisältyvät lyhyempäänkin toimitukseen.

Näin ainakin Porissa kirkko hankkii hautausmaansa tilojen määräävään markkina-asemaan perustuvalla painostuksella asiakkaita siunaustilastoja kaunistamaan. Porin seurakunnat toimivat tässä Kirkkohallituksen ohjeiden mukaisesti. Menettelyn syrjivää luonnetta korosti se, että kuitenkin kappelin sivutila olisi luovutettu uskonnottomaan saattotilaisuuteen. Sivutilaan olisi mahtunut noin 10-12 henkilöä saattoväkeä. Vaihtoehtoina olivat liian pieni sivutila tai papin siunaus.

Tällaiseen syrjintään ei tietenkään halunnut alistua: ”Ei tupata jos ei tykätä.” Saattotilaisuuden voi halutessaan pitää myös ulkona. Varsinkin talvella kyyti voi olla kylmää muillakin kuin vainajalla. Kyse on hyvin konkreettisesti luissa ja ytimissä tuntuvasta syrjinnästä. Vaihtoehtoisia tiloja sisätiloissa pidettävään saattotilaisuuteen ei lähellä ole. Sekä rationaalisesti, logistisesti että inhimillisesti katsoen hautausmaan kappelia pitäisi saada käyttää kaikkiin saattotilaisuuksiin senkin takia, että sen yhteydessä on krematorio.

Tämän syrjinnän taustalla on muutoinkin syrjivän hautaustoimilain erillinen epäkohta. Kirkon hautausmaille on annettu ns. yhteiskunnallinen tehtävä ja vuosittain useita kymmeniä miljoonia euroja, nyt valtion budjettitukena. Laissa ei kuitenkaan mainita kappelien käytöstä mitään, vaikka tosiasiassa kappelit ovat olennainen osa hautausmaan varustusta ja tavanomaista palveluprosessia. Valtion budjettitukea käytetään myös kappelien ylläpitoon. Huonon lain porsaanreikä mahdollistaa uskonnottomien mielivaltaisen syrjinnän.

Asian mielivaltaisuutta ilmentää sekin, että osa seurakuntien hautausmaista kuitenkin myöntää kappeliaan uskonnottomiin saattotilaisuuksiin. On tietenkin hyvä, että myöntävät, mutta edellä kuvatusta mielivaltaisesta syrjinnästä ei saa vaieta. Jos syrjinnän nostaminen tikun nokkaan aiheuttaisi myöntökäytäntöjen heikentämistä, se olisi skandaali. Jo nykyinen tilanne on skandaali.

Liittyy hautaustoimeen muutakin, mutta siitä toisessa yhteydessä.

Lopetetaan ihmisten jakaminen vuohiin ja lampaisiin

Vapaa-ajattelijain jo kauan sitten esittämät tavoitteet toteutuvat nyt oikeuslaitoksessa. Todistajien uskonnollinen vala poistui tämän vuoden alusta; kaikki antavat vakuutuksen ”kunnian ja omantunnon kautta”. Käräjähartaudet loppuivat jo aiemmin.

Ensi vuonna kaikki uudet tuomarit antavat samanlaisen ei-uskonnollisen vakuutuksen. Eduskunta päätti kesäkuun lopussa poistaa nykyisin käytössä olevan tuomarinvalan, joka vannotaan vuoden 1734 kaavan mukaisesti ”Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta”.

Muutoksia siis saadaan aikaan, vaikka usein tuskastuttavan hitaasti.

Esitämme nyt samaa muutosta kaikkiin uskonnollisiin valoihin. Kun ”tuomarin tehtävä on maallinen tehtävä”, sama perustelu sopii virkamiehiin ja maanpuolustukseen. Poistetaan siis korkeimpien virkamiesten virkavala, ministerin vala sekä sotilasvala ja siirrytään maallisiin vakuutuksiin.

Sotilasvakuutuksen antaminen ”kunnian ja omantunnon kautta” riittää alokkaille, kun puolustusvoimain ylipäällikkökin eli tasavallan presidentti antaa vakuutuksen. Ei siinä mitään ”kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan” manaamista kaivata.

Vala terminä ei sinänsä ole uskonnollinen, sillä katsomuksellisesti neutraaleja ovat esimerkiksi poliisin vala ja perinteinen lääkärin vala. Nyt myös terveydenhoidon ammatteihin valmistuvilla on neutraaleja valoja tai vakuutuksia. Siten katsomuksellisesti neutraali sotilasvala on periaatteessa mahdollinen, vaikka yhdenmukaisuuden vuoksi onkin otettu käyttöön vakuutus.

Asiaan liittyy myös kysymys arkaluontoisen tietojen yksityisyyden suojasta. Todistajan valaa poistettaessa perusteluna eduskunnalle esitettiin seuraavaa:

”Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole pitänyt hyväksyttävänä, että henkilö joutuu tekemään selkoa uskonnollisesta vakaumuksestaan valaa annettaessa (Dimitras ym. v. Kreikka 3.6.2010). Ylipäätään henkilöllä ei ole velvollisuutta toimia niin, että toiminnasta voitaisiin tehdä päätelmiä hänen vakaumuksestaan (Alexandridis v. Kreikka 21.2.2008). Uskonnollista vakaumusta koskevat tiedot ovat henkilötietolain (523/1999) 11 §:n mukaan ns. arkaluonteisia tietoja. Tällaiset tiedot kuuluvat myös Euroopan neuvoston tietosuojasopimuksen mukaan erityisen suojan piiriin (L 35/1992; SopS 36/1992). Valtion on myös toimittava neutraalisti ja puolueettomasti suhteissaan eri uskonnollisiin yhdyskuntiin ja käyttäessään niitä koskevaa sääntelyvaltaa (esim. Metropolitan Church of Bessarabia ym. v. Moldova 13.12.2001).”

Arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojaan kuuluu myös suoja julkisuudelta ja tietojen tallentamiselta. Nyt esimerkiksi armeijan paraatikatselmuksissa ne, jotka eivät osallistu kenttähartauteen, joutuvat poistumaan televisiokameroiden ja paraatiyleisön silmien ja kameroiden edessä. Tämä menettely on paitsi syrjivä myös yksityisyyden suojan kannalta kyseenalainen.

Perusvaatimuksemme on saada uskonnonharjoitukseen liittyvä ihmisten jakaminen loppumaan julkisen vallan toiminnoissa. Kuitenkin niin kauan kuin päiväkodissa, koulussa tai armeijassa uskonnonharjoitusta ympätään, tyrkytetään ja siten vaaditaan ottamaan siihen julkista kantaa, rohkaisemme tietenkin ihmisiä valitsemaan ei-uskonnollisen vaihtoehdon. Monin paikoin tämän normina tarjotun vaihtoehdon torjuminen on vaikeaa julkisuuspaineiden, uskonnollisen vaihtoehdon suosimisen ja lapsiin kohdistuvan syrjinnän uhan vuoksi.

Omaa katsomusta parhaiten vastaavan vaihtoehdon valitseminen voi Suomessa vaatia yhä todellista siviilirohkeutta. Toisaalta sellainen valinta vahvistaa omaa identiteettiä ja itsekunnioitusta sekä on yhteiskunnallinen teko uskonnottomien ihmisoikeuksien puolesta.

 

Esa Ylikoski