Mitä ei tarvitse todistaa, eli eräitä itsestäänselvyyksiä

Martti Hännisen runo

1

Outo olet, sinä ihminen,

näet vain mitä nähdä tahdot.

Taruja taaksesi tarviten

napanuorasi maaemoon katkot.

Sinä kuljet kruununa ”luotujen”,

sinä kohoudut kuninkaaksi.

Et usko mittaavas tietä sen,

jonka määrä on maatua maaksi.

Miten kirvota kahleesta ajan,

miten kohota taivaisihin?

Sitä varten luot sinä ”vapahtajan”

– sinut saattamaan kotihin.

Koet kohtalon kourista päästä,

uskon miekalla murskata manan.

Se silti sinua ei säästä,

se kaataa sun vapahtajan.

Kuin koetkin kohtalos voittaa,

sanan mahdilla kaataa manan,

se silti viimeisen virren soittaa,

se voittaa sun vapahtajan.

Eivät lapsentahtoosi taivu

universumin ikuiset lait:

kylmänä maahan vain vaivu

– muuta kai jumaliltasi hait.

Ylösnousta aiot kuolon yöstä,

astua iäiseen kirkkauteen.

Ei sua kuolema kiitä työstä:

”Kodin sulle mullasta teen.”

Ei toiveita tottele kalman valta,

se yksin päättää – ja niittää.

Se saalista saapi kaikkialta

– ja saalista kyllä riittää.

Ja saalista kyllä riittää

– himo hiirenkin siitä on tae.

Ja siitä kuolema osaa kiittää:

”Kahta kertaa ketään en hae.”

2

Kerran syntyä, kerran kuolla

– tämä kahle kaikkia sitoo.

Rajan suuren tuolla puolla

meidät tyhjyys yhdeksi nitoo.

Vain kaksi on kahleesta vapaa:

syntymätön – ja kuollut jo.

Ei ole kolmatta tapaa

välttää tää ikuinen kohtalo.

Tämä julmaa on ja väärin,

sanoo moni kummissaan.

Mutta miksi ylen määrin

täällä aikaa ahnehtimaan?

Ei kestä mikään, ei mikään pysy,

kerran loppuvat aine ja aika.

Tähän tyydy, ihminen, äläkä kysy,

avun toisiko jumalten taika.

Ei elon lotossa voittoja monta,

saman arvan kaikille tuo:

ei löydy tietä kulkematonta,

ja se vanha vie kuoleman luo.

Silti ihmisen sielussa elää satu,

oljenkorteen hukkuva tarttuu

– ei aukea hänelle uusi latu,

korpivaellusta lisää vain karttuu.

Niin aina on ollut ja yhä on,

tieto yksin ei ihmistä ohjaa.

Oudosti on hän tutkimaton,

kun etsii hän elämän pohjaa.

3

Haluaa ihminen olla kuolematon,

manan majan luotansa työntää.

Vaikka se toivetta turhaa on,

ei tahdo hän sitä myöntää.

Jumalansanaan turvaa hän,

kun luoksensa kuolema kulkee.

Uskoo saavansa uuden elämän,

kun pappi entisen hautaan sulkee.

Kun kuolen, en kuolekaan

–  sepä taikatempuista suurin!

Ikielämän jostain pilvistä saan

– olenpa pilvessä perin juurin!

Mutta tämän kieltävät ne,

jotka maailman ahtavat satuun.

Älyn äänestä eivät he riemuitse

vaan polkevat järkensä katuun.

Uhata ei saa tätä harhaa,

sitä kestä ei pieni mieli.

Satu suuri – kuin ruusutarhaa,

sitä toistelee pappien kieli.

Joka vastustaa tätä fantasiaa,

on kerettiläinen ja – saatana!

Hänet polttoroviolle potkaiskaa

– siellä palkkansa kauhean saava.

Siksi vaiti olla ja katsella,

siinä tolkullisen on osa.

Turha silloin taistella,

kun vastassa henkiolentoja.

Vain yksi heidätkin selättää

– vain yksi – se seksi!

Usko silloin toiseksi jää,

kun elo pistetään iloiseksi.

Yhtä, vain yhtä tuo todistaa:

on vain kaksi jumalaa:

se, joka elämän aikaan saa

– ja se, joka sen lopettaa.

Martti Hänninen