Äärioikeiston kuvailua, vai minkä?

Historian tutkija, dosentti Jouko Jokisalo on jatkanut poliittisten liikkeiden tutkimustaan. Nyt on julkaistu uusi kirja, Euroopan radikaali oikeisto.  Kirja on ajankohtainen ja tervetullut selvitys oikeistopopulismista, rasismista ja fasismista Euroopassa. Selvityksestä […]

Historian tutkija, dosentti Jouko Jokisalo on jatkanut poliittisten liikkeiden tutkimustaan. Nyt on julkaistu uusi kirja, Euroopan radikaali oikeisto.  Kirja on ajankohtainen ja tervetullut selvitys oikeistopopulismista, rasismista ja fasismista Euroopassa. Selvityksestä näkyy Jokisalon poikkeuksellinen tietomäärä poliittisen historian alalta.

Kirjassa pohditaan radikaalin oikeiston kannatuksen syitä tai ainakin menestymisehtoja. Maallikolle kirjan parasta antia on ehkä varsinainen tietoaineisto. Siitä oppii paljon Euroopan äärioikeiston organisaatioista ja ideologiasta.

Valitettavasti Jokisalo ei määrittele käsitettään ”radikaali oikeisto”. Tämä lienee historiatieteen tapa; etsitään syitä ja seurauksia, joista ne määritelmät mahdollisesti hahmottuvat. Pidän määrittelyn välttelyä kuitenkin pahana virheenä. Mielestäni logiikka vaatii ensinnäkin oikeiston määrittelyä ja sitten siitä johdetusti äärioikeiston määrittelyä. Ilman sitä joudutaan outoihin ratkaisuihin, kuten tietyn uskonnon, islamin, vastustajien leimaamiseen rasisteiksi. Muslimivastaisesta rasismista on oma lukunsa kirjassa, joten sitä pidettäneen isona asiana.

Ymmärtääkseni Suomen poliitikoista Stubb, Hautala ja Haglund edustavat äärimmäistä oikeistoa, joka ilmenee yksityisomistuksen lisäämiskiihkona ja työvoiman hyväksikäytön lisäämisenä. Oikeiston taustavoima on kapitalistisen tuotannon korostaminen ja lisäarvon tehokas anastaminen työvoimasta. Kuitenkaan Stubb ja kumppaninsa eivät selvästikään ole rasisteja eivätkä edes kriittisiä maahanmuuttoa kohtaan, päinvastoin. Mielestäni ei ole johdonmukaista samastaa äärioikeistoa ja rasisteja.

Tästä tullaan toiseen ongelmalliseen kysymykseen: mitä se rasismi sitten on? Jokisalo osallistuu voimakkaasti käsitteen laajentamiseen. Rodun tilalle on hänen mukaansa tullut ”kansakunta” ja kulttuuri. Mielestäni olisi asiallista rajoittaa rasismin käsite alkuperäiseen tarkoitukseensa eli rotusyrjinnäksi.

Kolmas keskeinen käsite on fasismi, jota ei ole kyetty kunnolla määrittelemään. Jokisalo tekee yrityksen sivulla 16. Hänkään ei kuitenkaan ota huomioon fasismiin olennaisesti kuuluvaa korporatismia. Se oli alun perin italialaisen fasismin olennainen osa. Italiassa, fasismin synnyinmaassa, fasismi ei ollut käsittääkseni alun perin lainkaan rasistista. Liikkeessä oli myös varakkaita juutalaisia. Vastoin Jokisalon käsitystä, tietääkseni fasismiin liittyi antisemitismi vasta Saksan tultua natsikomentoon. Sen jälkeen rotuoppi on ollut ja on erottamaton ja näkyvä osa fasismia.

Itse pääsanoman kannalta lukijaa jää kalvamaan kysymys, ovatko homofoobikot, ateistit, työvoiman kontrolloimatonta maahantuontia vastustavat tai yleensä valtakunnan rajojen säilyttämistä puolustavat oikeistolaisia, ehkä radikaalia oikeistoa. Jokisalo mainitsee radikaalin oikeiston tunnusmerkeiksi myös EU:n vastustamisen. Marxilaisittain en voi hyväksyä tällaista määritelmää.

Huolimatta arvostelustani pidän Jokisalon kirjaa erinomaisena monipuolisuutensa vuoksi. Se antaa pohjaa myös ehkä uudella tavalla käydä keskustelua myös uskonnoista, noista ihmiskunnan vitsauksista. Tältä kannalta kirja kuuluu myös vapaa-ajattelijan kirjastoon.

Kalevi Hölttä