Ristiretkien historiallinen perintö on heittänyt pitkän varjon kristinuskon ylle ja erityisesti kristityn ja islamilaisen maailman välisiin suhteisiin. Lähi-idän islamilaisissa maissa nykyinen läntinen vaikutus yhdistetään vuosisatojen kulttuurilliseen konfliktiin, jonka alkupisteenä ristiretket nähdään. Vastaavasti 11. syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen presidentti George W. Bush nimitti kampanjaansa Osama bin Ladenia vastaan epäonnisesti ristiretkeksi. Ristiretki-ilmiön ajankohtaisuutta lisää uskonnollisten ja kulttuurillisten piirteiden korostuminen viimeaikaisissa konflikteissa; kommunismin romahduksen jälkeen on usein Samuel Huntingtonia mukaillen uskottu vääjäämättömän taistelun koittavan demokraattisten länsimaiden ja islamilaisen maailman välille.
Stereotyyppinen käsitys ristiretkistä raakuuksien ja uskonnollisen fanaattisuuden kauhugalleriana ylläpitää maallistuneiden länsimaiden vieraantuneisuutta omista juuristaan ja samanaikaisesti vahvistaa islamilaisten ääriliikkeiden jalansijaa. Katson tällaisten aiheiden redusoituvan helposti kertomuksiksi joko kulttuurien ja uskontojen kamppailusta tai irrationaalisista massailmiöistä, minkä vuoksi yksittäistenkin tapahtumien yksityiskohtainen tutkinta voi tuoda paremmin esiin niihin liittyvää heterogeenistä moninaisuutta ja rikkautta. Tähän paneudun tuonnempana tämän alkuesittelyn jälkeen.
Aikalaiset eivät määritelleet ristiretkiä tarkasti käsitteenä, vaan puhuttiin mm. pyhiinvaelluksesta, pyhästä sodasta, ristin tiestä ja Jeesuksen asiasta. Nykytutkimuksen valossa ristiretkillä voidaan nähdä neljä keskeistä yhdistävää tekijää: 1) Ristiretkien osanottajat oli kutsuttu liittymään sotilasretkikuntaan, jolla oli määrätty päämäärä. Seremoniallisesti tämä tapahtui ompelemalla risti vaatteisiin ja vannomalla julkinen vala. 2) Kutsun ristin asialle oli esittänyt paavi roolissaan Kristuksen sijaisena maan päällä. 3) Ristiretkeläisille annettiin privilegioita, joilla varmistettiin turva poissaolevien perheille, eduille ja omaisuudelle. 4) Osallistuminen ristiretkelle toimi katumusharjoituksena, jonka avulla ristiretkeläiset saivat syntinsä anteeksi.
Läntisessä Euroopassa elettiin sydänkeskiaikaa, jolloin pitkän taantuman jälkeen rahatalouden asema vahvistui, kaupungit kasvoivat ja ritariaate kehittyi. Kirkko oli keskeisin yhteiskunnallinen voima ja paavi yritti korottaa auktoriteettiaan ylitse kuninkaiden. Ristiretkien varsinaisena alkusysäyksenä on useimmiten pidetty paavi Urbanus II:n pitämää puhetta Clermontissa 1095. Pyhän (eli Kristuksen) haudan valloittaminen ja idän kristittyjen vapauttaminen olivat julistetun retken viralliset tavoitteet, mutta paavi muisti myös viitata Palestiinan alueen vaurauteen – ”idän rikkaudet” olivat myös myöhemmällä ajalla osa eurooppalaista maailmankuvaa. Vapautus synneistä väkivallan avulla oli ymmärrettävästi houkutteleva ajatus Euroopan sotaiselle aatelille.
Kaikki ristiretkistä saarnanneet eivät suinkaan olleet paaveja, vaan tärkeää propagandatyötä tekivät kaikki kirkon organisaation jäsenet piispoista rivimunkkeihin. Yleensä karismaattisimmat saarnamiehet olivat virallisessa hierarkiassa suhteellisen matalalla, vaikka heillä oli rahvaan silmissä pyhimysten leima. Jotkut näistä olivat fanaattisia kansankiihottajia, jotka yllyttivät väkivaltaan paikallisia uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan.
Retkien koko vaihteli, osa oli lähinnä aseellisia käyntejä pyhillä paikoilla ja osalla oli hyvin suppeita sotilaallisia tavoitteita. Osa ristiretkistä suuntautui myös Palestiinan ulkopuolelle. Tässä mielessä ne muistuttivat perinteisiä pyhiinvaelluksia, jotka olivat hyvinkin vaihtelevia rasittavuudeltaan ja kohteiltaan. Suuria ristiretkiä lasketaan yleensä käydyn neljä kappaletta: 1. ristiretki 1096-1099, 2. ristiretki 1145-1149, 3. ristiretki 1187-1192 ja 4. ristiretki 1198-1204.
Ajoitus luonnollisesti vaihtelee erityisesti retkien alun suhteen. Osallistujamääristä tai aseistetun väen osuudesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta mittakaavassa ne ohittavat joka tapauksessa kirkkaasti keskiajalle tyypilliset miniatyyrisodat. Pienempiä ristiretkiä käytiin mm. vuosina 1228-29, 1248-54 ja 1270. Tällöin kuitenkin jäävät vähemmälle huomiolle Pyreneiden niemimaalla käydyt yhteenotot ja Itämeren alueen pakanakansoja vastaan käydyt retket, kuten kataareja ja juutalaisia vastaan suunnatut vainotkin. Ortodoksisuuden ja katolisuuden välisessä kamppailussa oli myös näitä piirteitä. Tämä muu läntinen ekspansio onkin osoittautunut pysyvämmäksi luonteeltaan.
Muslimit olivat valloittaneet länsigoottijohtoisen kristityn Pyreneitten niemimaan 700-luvun alkupuolella, mutta aluetta ei saatu koskaan sulautettua varsinaisiin islamin ydinalueisiin. Pohjoisella vuoristoseudulla sissipäälliköiksi muuttuneet kristityt hallitsijat aloittivat takaisinvaltauksen eli reconquistan 1000-luvulla. Sen päätepiste oli Granadan valtaus vuonna 1492, jolloin Espanjan ja Portugalin katoliset kuningaskunnat pitivät hallussaan koko niemimaata. Reconquistaan osallistui ristiretkeläisiä kaikkialta Euroopasta. Vuoden 1212 kristityille voitokasta Las Navas de Tolosan taistelua on usein pidetty jonkinlaisena käännekohtana tässä monivuosisataisessa taistelussa.
Ristiretket Itämeren pakanakansojen käännyttämiseksi alkoivat vuonna 1147 ristiretkellä Elben ja Oderin välillä asuvia vendejä vastaan samaan aikaan, jolloin 2. ristiretki Palestiinaa kohti oli jo käynnissä. Seuraavan puolen vuosisadan aikana saksalais-kristillinen ekspansio liikkui Itämeren rantoja pitkin kohti koillista; pommerilaiset, preussilaiset ja Baltian asukkaat joutuivat miekkalähetyksen kohteeksi. Vain Liettua onnistui pitämään puoliaan sotilaallista hyökkäystä vastaan, kunnes se vapaaehtoisesti kääntyi katoliseksi vuonna 1386. Suomi oli jaettuna Ruotsin ja Novgorodin etupiireihin ja sen käännytystyö katolisuuteen ja ortodoksisuuteen oli suhteellisen rauhanomaista muuhun Itämeren piiriin verrattuna.
Suuresta osasta kristinuskon etenemisestä vastasivat hengelliset ritarikunnat. 1100-luvun alkupuolella vaikuttanut Bernhard Clairvauxlainen edusti ristiretkeläismystiikkaa, joka kuvasi ihmiselämää luonteeltaan sotilaalliseksi. Pyyteettömyyden ja askeesin vaatimukset sekä itsensä uhraaminen olivat tuolloin alkunsa saaneiden hengellisten ritarikuntien ideologinen pohja. Temppeliherrojen ritarikunta oli näistä ensimmäinen ja mahtavin. Se syntyi n. 1129 Palestiinan ristiretkeläisvaltioissa ja kesti aina Ranskan kuningas Filip IV:n suorittamaan ”puhdistukseen” vuonna 1314. Temppeliritareissa perinteinen sotainen aristokraattisuus yhdistyi munkkielämän hengellisyyteen. Tältä pohjalta syntyi useita muita hengellisiä ritarikuntia, joista Saksalainen ritarikunta piti suurta osaa Baltiaa hallussaan vuoteen 1561 saakka, ja Johanniitat Maltaa vielä kauemmin.
Suhtautuminen islamiin (muttei juuri pakanoihin) muuttui ristiretkien aikana. Ristiretkien osallistujamäärät laskivat ja toivo pantiin evankeliumin levittämiseen sotilaallisen voiton sijaan, olihan massiivinen kolmas ristiretkikin jäänyt tuloksettomaksi. Syntyneillä kerjäläisveljistöillä eli dominikaaneilla ja fransiskaaneilla oli tärkeä osa tässä tehtävässä; itse Franciscus Assisilainen saarnasi Damiettan sulttaanille 1219. Espanjalainen filosofi Raimundus Lullus toimi lähetyssaarnaajana 1200-luvun loppupuolelta alkaen ja korosti juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin yhteistä monoteistista perustaa.
Osku Alajoki