Uskonnon ja vakaumuksen vapaus on tärkeä, jopa elintärkeä ihmisoikeuskysymys myös pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien kohdalla. Uskonnonvapauteen kuuluu oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, oikeus erota siitä, oikeus olla harjoittamatta uskontoa sekä oikeus olla tuomatta julki uskonnollisuuttaan tai uskonnottomuuttaan. Toki siihen kuuluu myös oikeus kuulua ja liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan, harjoittaa uskontoa sekä julistaa uskontoa, uskonnottomuutta ja ateismia.
Vastaanottokeskuksissa ja oleskeluluvan saaneiden kotouttamisessa on tärkeää luopua islamilaisen valtakulttuurin maista, Afganistanista, Irakista, Iranista, Syyriasta ja Turkin kurdikulttuurin piiristä tulleiden ns. muslimiolettamasta, sillä kaikki eivät ole islaminuskoisia. Joukossa on uskonnollista vainoa paenneita. Joukossa on myös ateisteja, uskonnottomia, maallistuneita muslimeja tai ex-muslimeja – sekä uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvia, jotka eivät ole shiia- tai sunnimuslimeja.
Turvapaikanhakijoiden ja oleskeluluvan saaneiden on tärkeä saada tietää Suomessa ja Euroopassa säädetyn uskonnonvapauden molemmista puolista, myös ns. negatiivisesta ulottuvuudesta, joka voi olla monelle hyvin positiivinen uutinen. Tästä tulee kertoa heti turvapaikanhakijoille annettavassa informaatiossa ja koulutuksessa. Ja sitä tulee syventää kotouttamiskoulutuksessa ja muussa kotouttamistoiminnassa. Uskonnonvapaus on ihmisen oikeus.
Koulutuksessa tulee kertoa perus- ja ihmisoikeussäädösten lisäksi uskonnottomasta tapakulttuurista Suomessa sekä uskonnottomien oikeuksista käytännössä muun muassa kouluissa. Tulee myös kertoa, että ns. kirkollisia pyhiä monet viettävät vailla uskonnollista sisältöä, sekulaaristi.
Suomi ei ole käytännössä niin ”luterilainen maa” kuin jotkut ev.lut. kirkon papit tai seurakunta-aktiivit saattavat turvapaikanhakijoille kertoa. Olisi toivottavaa, että myös vapaa-ajattelijat ja humanistit voisivat kokemusasiantuntijoina käydä vastaanottokeskuksissa kertomassa asioista.
Peruslähtökohtana koulutuksissa ja kotouttamisessa tulee olla neutraali suhtautuminen uskontoihin ja vakaumuksiin samoin kuin poliittisiin puolueisiin ja katsomuksiin. Uskonnollista ”lähetystyötä” ei pidä kuulua vastaanottokeskusten toimintaan.
Yksityisyyden suoja ei toteudu vieläkään
Oikeusministeriön helmikuisessa kansallisen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman kuulemisessa Vapaa-ajattelijat toivat esiin Suomessa uuden ihmisoikeusnäkökohdan, joka koskee sekä kanta- että uussuomalaisia:
Uskonnonvapauteen liittyy yksityisyyden suoja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tehnyt siitä ratkaisuja, joita Suomessa ei ole vielä otettu huomioon. Ihmisellä on oikeus pitää uskonasiat omana tietonaan, kenenkään ei ole pakko paljastaa uskontoaan tai ei-uskonnollista vakaumustaan.
Tämä ei nyt toteudu, kun koululaitos ja Puolustusvoimat järjestävät virallisen päiväohjelman osaksi henkilökunnan organisoimaa ev.lut. kirkon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia. Vaikka niihin ei ole pakko osallistua, niiden ongelmallisuus ihmisoikeuksien valossa ei poistu vaihtoehtoisilla tilaisuuksilla.
Oppilaan huoltajat joutuvat nyt tekemään epämieluisasti julkisen valinnan, josta voidaan suoraan tai välillisesti tehdä päätelmiä perheen uskonnollisesta tai uskonnottomasta katsomuksesta. Tämä aiheuttaa sosiaalisen paineen niin kantasuomalaisten piirissä kuin kotoutumispaineissa olevien maahanmuuttajataustaisten uussuomalaisten keskuudessa.
Käytännössä julkinen valta ilman laillista perustetta painostaa uskonnottomia ja toisuskoisia sekä kirkon jäseniäkin toimintaansa liittämiin jumalanpalveluksiin. Uskonnonharjoitus ei kuulu varhaiskasvatuksen, perusopetuksen eikä lukion lakisääteisiin tehtäviin. Opetussuunnitelman mukaan opetuksen tulee olla poliittisesti, uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitoutumatonta.
Yhdenvertaisuuslain mukaan pääsäännöstä poikkeamisesta pitäisi säätää lailla. Uskonnonharjoituksen järjestäminen virkatyönä rikkoo yhdenvertaisuuden pääsääntöä eli ihmisten syrjimätöntä kohtelua uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta. Siten jumalanpalveluksia ja hartauksia ei pidä sisällyttää oppilaitosten päiväohjelmaan.
Raamatun kertomukset eivät kuulu työmarkkinoiden sanelijaksi
Maallisen, sekulaarin, ei-uskonnollisen kansalaistoiminnan ja poliittisen taistelun kautta on toteutettu viisipäiväinen ja 40-tuntinen työviikko, vaikka Raamatun mukaan on vuosisatoja ollut kuusipäiväinen työviikko. Lisäksi työmarkkinajärjestöt ovat sopineet lyhennyspäivät eli ns. Pekkas-päivät, kun toimihenkilöiden viikkotyöaika on usein 37,5 t/vk (ilman ”pekkasia”).
Kirkon jäsenet, uskovaisetkin näyttävät noudattavan työaikalakia kiltisti, Raamatun viikkojärjestystä uhmaten. Pekkaspäivätkin kelpaavat. Eivät uskovaiset näy vappunakaan työvuoroja haalivan.
Eri asia on, että jotkut, uskonnottomatkin joutuvat taloudellisten olosuhteiden pakosta tekemään jopa seitsemänpäiväistäkin työviikkoa 2-3 eri työnsä kanssa.
Vuodenkierron juhlilla, talvi- ja kesäpäivänseisauksilla, kevään ja syksyn tasauksilla, on ollut vuosituhantiset perinteet Välimeren ja Itämeren piirin kansoilla. On luonnollista, että uskonnottomat pitävät mielellään vapaata joulun, pääsiäisen ja juhannuksen aikaan. Niitä vietetään ilman uskonnollista sisältöä.
Pääsiäinen voitaisiin kiinnittää vakiopaikalle, se kun ”vaeltaa” eri vuosina neljän viikon vaihtelulla, joskus jopa vapun korville. Onhan juhannuskin fiksattu viikonvaihteeseen. Pääsiäisajan vakinaistamista ilmeisesti pohtii nyt Iso-Britannian anglikaaninen kirkkokin.
Loppiaisesta ja helatorstaista on nyt vääntöä työmarkkinoilla. Vapaa-ajattelijain liitolla ei ole kantaa lakisääteisen tai sopimuspohjaisen vuosityöajan pituuteen. Osa meistä lienee sitä mieltä, että palkansaajien työaikaa pitäisi yhä lyhentää (tietotekniikan, robottien ja työttömyyden vuoksi), osan mielestä nykytilanne on ok ja osa kannattanee EK:n ja SSS-hallituksen pyrkimystä pidentää vuosityöaikaa.
JOS työmarkkinajärjestöt itse päättävät sopia tai eduskunta säätää, että palkansaajien vuosityöaikaa pidennetään, siinä tapauksessa ensimmäisiä vaihtoehtoja lisätyöpäiviksi lienevät loppiainen ja helatorstai.
Työajan pidentämisestä tai lyhentämisestä pitää päättää tai sopia sekulaarin, maallisen harkinnan pohjalta, ei kirkon sanelusta Raamatun kertomusten perusteella. Loppiaisen ja helatorstain säätäminen pakollisiksi palkattomiksi vapaapäiviksi olisi kohtuutonta uskonnolliseen pakkovaltaan mukautumista, johon sekulaarin yhteiskunnan ei pidä taipua. Elinkeinoministeri Olli Rehnin esittämä kritiikki kirkon työmarkkinavaltaa kohtaan oli tervetullutta.
Esa Ylikoski