Perhe ja juhlat

Pro-Seremoniat eli Pro on pian täydet 17 vuotta auttanut uskonnottomia perheitä juhlistamaan elämänsä taitekohtia siviilitavalla. Suhtaudun siviilijuhlakulttuurin puolesta tekemääni työhön kuin kolmanteen lapseeni, niin tiiviisti se on alusta alkaen kuulunut […]

Pro-Seremoniat eli Pro on pian täydet 17 vuotta auttanut uskonnottomia perheitä juhlistamaan elämänsä taitekohtia siviilitavalla. Suhtaudun siviilijuhlakulttuurin puolesta tekemääni työhön kuin kolmanteen lapseeni, niin tiiviisti se on alusta alkaen kuulunut oman perheeni elämään.

Alkujaan kiinnostukseni siviilijuhliin heräsi ensin isoisäni hautajaisten ja sitten omien hääjärjestelyjemme myötä, molemmat jo neljännesvuosisata sitten. Seuraava sysäys oli esikoistyttäremme nimenantojuhla, josta alkoi aktiivisuuteni vapaa-ajattelijatoiminnassa. Kuopuksen nimiäisten jäljiltä lähti hahmottumaan sekä Perheen omat juhlat -kirja että tietopohja palvelukeskuksen perustamiseksi.

Siitä asti, kun tyttäremme aprillipäivänä 1999 aloittivat päiväkodissa, olen täysipäiväisesti pyörittänyt Prota kotitoimistostani. Perheemme on tänä aikana muuttanut kolmasti ja joka asunnossa on itsestään selvästi ollut ”kaikille 3 lapselle” oma huone; yksi huoneista vain on sisältänyt sängyn ja lelujen sijaan tietotekniikkaa ja paperivuoria. Tytöistä oli mukavaa palata koulusta, kun äiti oli kotona, vaikka läsnäoloni kovin usein olikin vain fyysistä ajatusten keskittyessä työasioihin… Nyt ovat tytöt jo isoja: esikoinen opiskelee toisella paikkakunnalla ja keväällä lakkiaisiaan juhliva kuopuskin varovaisesti levittelee pesän reunalla siipiään.

Alkuvuosina pidin vielä itsekin paljon juhlapuheita, mutta kysynnän – ja onneksi samalla puhujien määrän – kasvaessa toimistotyötkin lisääntyivät. Erityisen hurja kasvuvuosi 2005 piirsi jaksamiseni rajat: burnout osoitti ettei hälytysvalmius 24/7 toimi loputtomiin. Kriisistä selvittiin ulkoistamalla taloushallinto tilitoimistolle ja rajaamalla työviikkoni viisipäiväiseksi.

Kasvun jatkuessa luovuin lopulta puhujan työstä kokonaan ja keskityin kirjoituspöytähommiin. Pikkuhiljaa nekin alkoivat vaatia apuvoimia, mutta rekrytoinnit epäonnistuivat toistuvasti. Ja koska laskutus on ainoa työvaihe, jossa viive ei vaaranna itse juhlatilaisuuksien onnistumista, se ruuhkautui vähitellen aina vain tukevammin. Lopulta merkittävä määrä laskuttamistaan odottavia saatavia roikkui mukana tilinpäätöksestä toiseen, kunnes vuoden 2014 aikana saimme kolmen Pro-aktiivin voimin laskusuman purettua, jolloin roikuksiin jääneet saatavat kotiutuivat. Samalla onnistui toimistotöiden uusjako siten, että osa niistä hoituu nyt Tampereella Laura Mäntysalon reippain ottein. Näin sekä pysyy Pron laskutus jatkossakin ajan tasalla että lapsonen on taas yhtä askelta lähempänä irtautumistaan äidin helmoista.

Edelleenkin ideoita riittää enemmän kuin aikaa ja energiaa niiden toteuttamiseen; kaiketi jokaista vanhempaa nakertavat syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet kaikesta tekemättä olevasta. Tämän tekstin deadlinen ylitin lopulta lähes 3 viikolla; moni muu ikuisesti kasvavan tehtävälistani kohta on jo vuosia odottanut toteutustaan.

Itseruoskintaa viisaampaa lienee iloita niistä listan ruuduista, joissa on jo rasti. Pieniä rasteja ruksimme Prossa tietenkin pitkin päivää, aina kun yksi juhla on saanut puheensa, musiikkinsa ja/tai todistuksensa – sekä laskunsa. Tähän mennessä olemme ehtineet ruksata tuhansia juhlapuheita sekä moninkertaisen määrän todistustilauksia. Isomman kokoluokan rasteista taas viimeisin piirtyi alkusyksystä, kun saimme sähköisen puhe- ja runopankkimme puhujille aiempaa helppokäyttöisempään muotoon ja sijaintiin.

Seuraavaksi kehitysharppaukseksi kipuineen on valmisteilla Pron muinaishistoriallisen netti-ilmeen uusiminen ja verkkokaupan avaaminen, mitä todistustilausten volyymi vaatii. Perheeni ihmisjäsenten ruokkiminen taas vaatii keittiöremonttia, joka sekään ei sujune tuskitta. Molemmista on tarjouspyyntöjä maailmalla; per aspera ad astra.

Anneli Aurejärvi-Karjalainen