Lakien muuttuminen tuntuu hitaalta, usein tuskastuttavalta matelulta. Tästä huolimatta vapaa-ajattelijoiden tavoitteet ovat viimeisen neljännesvuosisadan aikana edistyneet selvästi. Suomen valtio on maallistunut, lait ja niiden tulkinta suosivat entistä vähemmän uskontoja ja erityisesti valtionkirkkoja.

Valtionkirkkojen rahoitus on muuttunut selvästi. Yhteisöjen kirkollisverosta siirryttiin yhteisövero-osuuteen vuonna 1993. Sitä voi pitää hyvänä tai huonona, mutta tulevaa muutosta pidän ilman muuta hyvänä: vuoden 2016 alusta siirrytään suoraan valtionrahoitukseen. Se tarkoittaa, että myös Evankelis-luterilaisen kirkon saama summa näkyy suoraan budjetissa. Samalla rahan tarkoitetut käyttökohteet on lueteltu.

Aiemmin valtio myös maksoi suoraan ”piispan palkan”, siis tuomiokapitulien menot. Vuodesta 1996 lähtien Evankelis-luterilainen kirkko maksaa itse piispojensa palkan. Ortodoksien osalta palkanmaksu loppui vuonna 2006, mutta vastaava summa annetaan suorana tukena. Tämä summa on nyt noin 2,5 miljoonaa euroa.

Suora rahansiirto on heikompi ja helpommin purettava linkki valtion ja valtionkirkkojen välillä. Se on pienempi paha kuin aiemmat järjestelyt.

Valtionkirkkojen lainsäädäntö on jaettu kahtia, eikä eduskunta enää päätä sellaisia yksityiskohtia kuin esimerkiksi kuka kelpaa kristilliseksi kummiksi. Muutos kirkkolakiin ja -järjestykseen tapahtui isommalla valtionkirkolla vuonna 1994, pienemmällä vuonna 2006. Edelleen kuitenkin Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki mainitaan suoraan perustuslaissa; vuoden 2000 muutoksessa sitä ehdotettiin poistettavaksi, mutta tämä jäi luonnoksen asteelle.

Uuden perustuslain myötä kuitenkin poistui Tasavallan presidentin tehtävistä piispojen nimittäminen. Vaikka side oli lopulta vain symbolinen kirkon ja valtion ylimmän johdon liitto, on symboleillakin oma merkityksensä.

Sen sijaan Tasavallan presidentin antama rukouspäiväjulistus jatkui hieman kauemmin, mutta sekin loppui 2004. Yksityishenkilönä presidentit ovat edelleen julistuksen allekirjoittaneet, ja siihen heillä on tietysti vapaus. Säädöskokoelmassa ei enää kehoteta kaikkia rukoilemaan.

Korkein oikeus ja Korkein hallinto-oikeus eivät enää lähetä edustajaa kirkolliskokoukseen. Tämä käytäntö loppui näiden tuomioistuinten aloitteesta vuonna 1997.

Oikeus on maallistunut muutenkin. Aikanaan käräjähartaudet mainittiin suoraan laissa, mutta siitä on jo kauan. Joissakin paikoin tapa kuitenkin jatkui, mutta vuonna 2010 viimeinenkin, Seinäjoen käräjäoikeus, lopetti tavan. Oikeuslaitos on nyt uskonnollisesti sitoutumaton.

Tuomioistuimet toki tuomitsevat lain mukaan, myös jumalanpilkkalain. Sen muodollinen enimmäisrangaistus putosi vuonna 1999. Toisaalta samalla pykälä tosiasiallisesti nousi kuolleista aivan kuten Jeesuksen väitetään tehneen. On ehkä makuasia, pitääkö lopputulosta muutoksena parempaan vai huonompaan.

Lain ja todellisuuden risteymät

Negatiivisen uskonnonvapauden kehitys on kuvaava. Käsitteenä se syntyi jo aiemmin, erityisesti perustuslakivaliokunnan tulkinnassa 1980-luvulla, mutta kirjattiin perustuslakiin vasta vuonna 2000. Toisaalta lain tulkinta on vakiintunut koskemaan myös kirkkojen jäseniä vasta aivan viime vuosina. Enää ei katsota valtion asiaksi pakottaa esimerkiksi kenttähartauteen edes luterilaiseen kirkkoon kuuluvia varusmiehiä. Näin siis laki ja todellisuus ovat käyneet eräänlaista vuorotahtia.

Eduskunta aloittaa edelleen istuntokautensa jumalanpalveluksella. Ei kuitenkaan enää valtiopäiväjärjestyksen määräämänä, vaan vuodesta 1999 pelkän tavan ohjaamana. Ehkä vuorotahtinen käynti jatkuu, ja tässä poistuu myös tapa.

Evankelis-luterilaisen kirkon monopoli kaikkien hautaajana betonoitiin vuodesta 2004 alkaen. Toisaalta tämä hautaustoimilaki määrää, ettei kirkon jäsenyys saa vaikuttaa hautapaikan hintaan. Lisäksi on oltava tarjolla myös tunnustukseton hauta-alue.

Peruskouluissa ja lukioissa on uskontokuntiin kuulumattomat tullut ohjata automaattisesti elämänkatsomustiedon opetukseen syksystä 2003. Käytäntö takkuaa osin vieläkin, ja erityisesti jo koulunsa aloittaneille tuli käytännössä kahdeksan vuoden siirtymäaika. Parempaan päin ollaan kuitenkin menty – tulevaisuuden arvaaminen tässä on vaikeaa.

Peruskoulujen uskonnolliset tilaisuudet ovat käymistilassa. Muutosta parempaan on tapahtunut Opetushallituksen ohjeiden, perustuslakivaliokunnan mietintöjen ja laillisuusvalvojien ratkaisujen kautta. Suoraan lakitekstissä ainoa muutos on se, että vuonna 1999 poistui määräys aamunavausten liittymisestä ”myönteisellä tavalla” uskontoon.

Vuodesta 2007 on saanut kuulua useampaan rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Se on hyvä, sillä valtion asia ei ole tällaista rajoittaa. Eri asia tietysti on se, että yhdistyslain tulisi riittää myös uskonnollisen toiminnan organisointiin. Samassa yhteydessä löyheni ”virallisen uskonnon” määritelmä, ja kirjanpitovelvollisuus tuli myös uskontokunnille.

Yksittäin vähäisiä muutoksia on useita muitakin. Esimerkiksi uusi siviilipalveluslaki ei enää suoraan rinnasta valtionkirkkojen seurakuntia kuntiin (2007), eikä valtioneuvosto päätä seurakuntien sineteistä (2009), ja tuomiokapitulit liputtavat kauppalipulla valtiolipun sijaan (2012).

Uskonnollinen vala poistui kalastuksenvalvojilta 2012 ja oikeuden todistajalta poistuu vuoden 2016 alusta. Tuomarinvalan osalta muutos on vireillä. Jäljellä ovat vielä ministerinvala, virkavala ja sotilasvala. Näistä meidän kannattaa mielestäni keskittyä viimeksi mainittuun.

Viimeisin jo tapahtunut muutos on päivähoitolaki, jossa ei enää 1.8.2015 lähtien ole ollut tavoitteena uskontokasvatuksen tukeminen.

Lait muuttuvat – joskin hitaasti

Muutoksissa voi nähdä kaksi yleisempää kaavaa.

Ensimmäinen on käytännön ja lain vuorotahti. Esimerkiksi hallituksen esitys vuodelta 2002 totesi uskonnon opetuksesta: ”- – korvattaisiin tunnustuksellisen uskonnonopetuksen käsite oman uskonnon opetuksen käsitteellä. Esitys ei edellytä muutoksia uskonnon opetuksen nykyisiin sisältöihin.”

Hallitus siis totesi käytännön muuttuneen. Lakia muutettiin samalla, ja siinä yhteydessä mm. ev.lut. uskonnon opettajan velvollisuus kuulua ev.lut. kirkkoon poistui. Tämä on omiaan muuttamaan opetusta hieman edelleen.

Lakien muuttuminen näkyy taitepisteinä, laki tulee aina voimaan tiettynä hetkenä. Käytäntö sen sijaan elää hiljalleen, eri tahdissa eri puolilla maata. Näiden väliin osuvat viranomaisten ohjeet, laillisuusvalvojien ratkaisut ja vastaavat. Nekin toisaalta kertovat tapahtuneesta muutoksesta, toisaalta ohjaavat edelleen muuttamaan jotain käytäntöä.

Tästä seuraa, että toimintamme kannattaa kohdistua moneen kerrokseen. Pitää muistaa kansanedustajia, mutta yhtä tärkeätä on pyrkiä muutoksiin kouluissa, varuskunnissa, virastoissa ja ylipäänsä kaikessa julkisen vallan toiminnassa.

Toinen asia on muutosten linkittyminen laajempiin kokonaisuuksiin. Esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain myötä lapsella voi jatkossa olla kaksi äitiä. Tämän vuoksi uskonnonvapauslaista poistetaan äidin etuoikeus kastattaa vauva isän mielipiteestä riippumatta. Tahdon-kampanjan vetäjät tuskin osasivat odottaa tätä.

Vastaavia esimerkkejä on muitakin. Aluehallintovirastojen perustamisen yhteydessä säädettiin monia lakeja, mm. poistettiin valtiolipun käyttöoikeus tuomiokapituleilta. Asioilla ei ollut mitään varsinaista yhteyttä keskenään. Piispojen nimitystä ei poistettu presidentin tehtävistä erillisenä asiana, vaan perustuslain muutenkin muuttuessa.

Tämä kannustaa olemaan hereillä ja seuraamaan lainsäädäntöä. Milloin vain sopivaa lakia aiotaan muuttaa, kannattaa kertoa oma kantamme. Esimerkiksi alkoholilain muutos on vireillä – olisiko aika poistaa siitä samalla kertaa ehtoollisviinin verovapautta koskeva poikkeus?

Jori Mäntysalo