Kirja-arvostelu: Hyvään elämään uskonnottomasti

Ilkka Niiniluoto 2015. Hyvän elämän filosofiaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sivuja 328. Filosofian professorina, rehtorina ja kanslerina Helsingin yliopistossa toimineen Ilkka Niiniluodon Hyvän elämän filosofiaa -teoksen aiheena ovat ihmiskäsitykset, ihmiskuvat sekä […]

Ilkka Niiniluoto 2015. Hyvän elämän filosofiaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sivuja 328.

Filosofian professorina, rehtorina ja kanslerina Helsingin yliopistossa toimineen Ilkka Niiniluodon Hyvän elämän filosofiaa -teoksen aiheena ovat ihmiskäsitykset, ihmiskuvat sekä ihmisen elämä. Kirjan 31 esseetä muodostavat laaja-alaisen kokonaisuuden, joka on jäsennetty hyvin viiteen johdannolla varustettuun lukuun: Ihmiskäsityksistä; Oppiva ihminen; Eettinen ihminen, Toimiva ihminen, Ihmiselämän kaari.

Tällainen laaja-alaisuus sopii hyvin otsikkoon, sillä eihän inhimillinen, hyvä elämä ja uskonnoista vapaa ajattelu rajaudu vain uskontojen näkökulmien kritiikkiin, vaan on paljon uskontojen agendaa laaja-alaisempaa. Vastaavastihan esimerkiksi koulun elämänkatsomustieto ei rajaudu eettisten ja katsomuksellisten kysymysten tarkasteluun vain uskontojen näkökulmista.

Toisaalta Niiniluoto on myös uskontokriittinen asettuessaan selkeästi humanistisen etiikan ja ihmiskäsityksen sekä niille tilaa tekevän emergentin materialismin puolelle.

”Tieteellinen ihmiskäsitys voidaan rakentaa sekulaarille pohjalle ilman sitoutumista uskonvaraisiin dogmeihin tai spekulatiiviseen olemuspohdintaan.” Naturalismi ”johtaa luontevasti ateismiin tai agnostisismiin, jossa ei hyväksytä tuonpuoleista eli transsendenttia Jumalaa”. Uskonnottomuus ”antaa tilaa ja oikeutta ihmiselämän syvyydelle ja rikkaudelle humanistisen etiikan perinteen mukaisesti”. Ihminen voidaan ymmärtää ”evoluution tuottamana kulttuuriolentona ilman uskonnollisia tai metafyysisiä oletuksia”.

”Humanistinen etiikka on mahdollista ilman uskontoa.” Se pitää etiikkaa ”historiallisesti muuttuvana ja kehittyvänä ihmisen luomuksena”. Arvot eivät ole Jumalan mielessä leijuvia olioita, vaan ”ihmisen tekemiä ja ylläpitämiä”, joita ”ei olisi olemassa ilman ihmisen toimintaa”. (s. 11-35, 163.)

Niiniluodon mielestä humanistisen etiikan opettaminen ja hyväksyminen on tahdonilmaus, jossa ovat mukana ihmisten järki ja tunteet. Arvojärjestelmän omaksumisessa on aina kyseessä henkilökohtainen valinta. Arvoista voidaan käydä filosofista keskustelua ja niitä voidaan perustella, mutta moraalikasvatuksen ei pidä olla dogmaattista valmiiden oppien syöttämistä vaan kehittää ja kunnioittaa kasvatettavan omaa harkintakykyä.

Niiniluoto pohtii ja toivoo myös uskonnollisen ja uskonnottoman etiikan yhteistyötä ihmisoikeusperustaisesti Juha Sihvolaan (2004, 2011) viitaten. Samalla hän toteaa, että humanistisen etiikan kulmakiviin kuuluva suvaitsevaisuus ja uskonnonvapaus eivät ole kaikkien nykyisten uskontojen sisältöä ja että painostus ja henkinen väkivalta sekä kiihkoilu ja uskonsodat on aihetta tuomita.

Teoksen viimeisenä päälukuna on ”ihmiselämän kaari”. Kuolemasta Niiniluoto toteaa, että ”kuolemaa olotilana on turha pelätä, koska elintoimintojen lakattua ei ole olemassa enää minää, joka voisi ajatella tai tuntea tuskaa”. ”Uskontojen toiveajattelulle kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole mitään tieteellisiä perusteita”, ja ”meitä ei myöskään voi pelotella syntien palkkana saatavasta tuomiosta, rangaistuksesta tai kadotuksesta”.

Niiniluoto palaa vasta nyt alunperin vuonna 1966, 20-vuotiaana, julkaisemaansa roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (98-55 eaa.) De rerun natura -teoksen tarkasteluun. Ei ole perusteita eikä edes aihetta toivoa ikuista elämää. Niiniluoto kuitenkin painottaa elämän arvoa positiivisten kokemusten ja tekojen kautta. Ihminen voi pelätä ennenaikaista kuolemaa, joka riistää mahdollisuudet elämänsä tavoitteiden ja suunnitelmien toteuttamiseen. Voi myös pelätä kuolemista, vaikka ei ole syytä pelätä kuolemaa olotilana.

Äärellisen, väliaikaisen ihmiselämän tarkoituksen voi asettaa vain ihminen itse. Jokaisen on itse ratkaistava, mistä mahdollisuuksista haluaa ammentaa oman elämänsä tarkoituksen. Toki merkitystä voi nähdä myös siinä, että työmme tulokset siirtyvät monissa muodoissa jälkipolville kulttuuriperintönä. Juuri tietoisuutemme yksilöllisen elämänkaaren äärellisyydestä tekee elämästä ainutlaatuisen vastuullisen ja arvokkaan.

Niiniluodon esseiden aihepiiri on todellakin laaja ja myös kiinni ajassa. Hän tarkastelee esimerkiksi ihmisen uutta suhdetta tietokoneisiin ja informaatioon, oppimista, rationaalisuutta ja viisautta, tahdon vapautta hyvän ja pahan välillä, luontoa, lakia ja oikeutta, liikuntaa, medikalisaatiota, työtä ja kotia sekä ikääntymistä ja ihmisarvoista elämää. Ihmisen seksuaalisuus ja sen etiikka ei nyt kuulu aiheisiin, vaikka Niiniluoto itsetuntemusta käsitellessään tuokin esiin, miten Eros oli vahvasti mukana Eino Kailan (1934) syvähenkisen elämän tarkastelussa.

Yleisesti voidaan todeta, että filosofina Niiniluoto ottaa kantaa myös yhteiskunnallisesti aiempaa enemmän, ja hyvä niin. ”Erityisesti humanistinen näkemys ihmisen arvosta nojautuu siihen, mikä on rationaalista ihmisen yhteiselämän toimivuuden ja eettisen vastuullisuuden kannalta.”

Kyseessä on tekijältä jo viides filosofisten esseiden kokoelma; ensimmäinen oli vuonna 1984 julkaistu Tiede, filosofia, maailmankatsomus. Uudessa, sisällöltään ansiokkaassa ja antoisassa kirjassa on jälleen myös vapaa-ajattelijoiden ja humanistien kannalta tärkeää ja perustelevaa pohdintaa. Suosittelen kotiin ja lahjaksi kuin myös digitaalisiin käyttöliittymiin.

Esa Ylikoski