Yhäkö lahkolaispiinaa vai mitä?

Lahkolaiset saivat tehdä lapsille kaikkea: lyödä, piiskata, hakata. Kaikkea tätä sai tehdä, kun vain puolusti Herran työtä. Viranomaiset eivät puuttuneet mihinkään.

82-vuotias mies, lapsisaarnaaja aikanaan, kertoi viime keväänä radiossa 1930-luvulla kokemastaan kohtelusta lahkolaisyhteisössä. Lahkolaiset saivat tehdä lapsille kaikkea: lyödä, piiskata, hakata. Kaikkea tätä sai tehdä, kun vain puolusti Herran työtä. Viranomaiset eivät puuttuneet mihinkään.

Nykyään on toisin. Viranomaiset puuttuvat ruumiilliseen kuritukseen, jos saavat sellaisesta tietää. Muutoin julkisen viranomaistoiminnan etäisyys lapsesta ei ehkä, ikävä kyllä, näytä muuttuneen paljonkaan. Tällaista tulee mieleen, kun ajattelee lähimenneisyyden tapahtumia koulun pidossa ja muuallakin. Lasten oikeuksille ei tunnuta aukottomasti annettavan niille kuuluvaa arvoa. Esimerkkinä on lapsen kuuleminen, joka on saattanut jäädä – ainakin joistakin tehdyistä ratkaisuista päätellen – toteutumatta lasta koskevissa asioissa.

Johtuuko tämä siitä, että jollain tavalla yhä mahdollisesti vallitsisi ajatus lain yläpuolella olevasta sellaisesta Herran työn toteuttamisesta, joka syrjäyttäisi lakitasoisina voimassa olevat lasten oikeudet? Voineeko muuhun tulokseen tulla, kun miettii koululakkautuksia, tukea tarvitsevien lasten oikeutta oppimiseen, koulujen sisäilmahaittoja ja kouluissa jatkuvasti pidettäviä uskonnollisia tilaisuuksia? Kaikissa näissä asioissa olisi pitänyt toteutua lapsen etu ja lapsen kuuleminen. Pohdittavaksi jää, onko näin tapahtunut.

Pirkko Eerola-Pilvi
OTK, varatuomari Vantaalta