Valtiokirkon julkisoikeudellinen asema puntarissa

Esa Ylikoski; kuva: Markku Pääkkönen

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisussa Kirkkona valtiossa tutkija Leena Sorsa nostaa kissan pöydälle ja päätyy suosittamaan valtiomme ja ev.lut. kirkon valtiokirkollisen ja julkisoikeudellisen erityissuhteen tarkistamista. Tunnustus rehellisyydestä ja rohkeudesta on paikallaan.

Esa Ylikoski

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisussa Kirkkona valtiossa tutkija Leena Sorsa nostaa kissan pöydälle ja päätyy suosittamaan valtiomme ja ev.lut. kirkon valtiokirkollisen ja julkisoikeudellisen erityissuhteen tarkistamista. Tunnustus rehellisyydestä ja rohkeudesta on paikallaan. Taustana ehdotukselle ovat eurooppalaiset ja ihmisoikeudelliset näkökulmat sekä katsomuksellinen ja kulttuurinen muutos. Helsingissä Kallion ja Paavalin seurakuntien alueilla luterilaisen kirkon jäsenet ovat jo vähemmistönä.

Sorsa pohtii miten kirkon ja uskonnon asema voidaan turvata pitkällä tähtäimellä, kun uskonnonvapauden sekä ihmisten uskonnollisen ja katsomuksellisen yhdenvertaisuuden vaatimus vahvistuu. Miten valtion neutraliteetista huolimatta uskonnollisuus näkyisi julkisuudessa sekä esimerkiksi oikeuslaitoksessa, koululaitoksessa tai puolustusvoimissa?

Hänen mukaansa tämä vaatii ”tasapainoilua niin demokraattisen oikeusvaltion, historiallisen ja kulttuurisen perinteen tukemisen kuin ihmisoikeuksien, erityisesti uskonnonvapauden takaamisen kesken”. Voimme kysyä, onko oikeusvaltion ja perusoikeuksiemme kannalta oikein tasapainoilla vanhojen perinteiden tukemisen ja ihmisoikeuksien toteuttamisen välillä? Olisiko ihmisoikeusnäkökulmaa syytä vahvistaa?

Valtiokirkollisuudesta tasavertaisuuteen?

Sorsa hahmottaa nykyisen valtiokirkollisen valtiosuhteen säilyttämisen sekä valtioyhteydestä irrottamisen ja yhdistysmuotoisuuteen siirtymisen väliin kolmatta, tasavertaisuuden ja yhteistyön korostumisen mallia. Siinä yhdenvertaisuuden toteutuminen eri uskonnollisten ja katsomuksellisten yhteisöjen ja kirkkojen kesken voisi toteutua kahdella vaihtoehtoisella tavalla.

Jos kirkon julkisoikeudellinen asema säilytettäisiin, pitäisi Sorsan mukaan taata samanlainen järjestely myös muille uskonnollisille ja katsomuksellisille yhteisöille – muun muassa jäsenmaksun keräämiseen verotuksen yhteydessä.

Jos taas julkisoikeudellinen asema purettaisiin, kirkon ja valtion suhde pitäisi rakentaa sopimuksilla; uskonnolliset ja katsomukselliset toimijat olisivat muiden kolmannen sektorin toimijoiden kanssa yhdenvertaisia saamaan taloudellista tukea yhteiskuntaa hyödyttävään toimintaan.

On selvää, kumpi malli on lähempänä Vapaa-ajattelijain tavoitetta. Emme kannata ”uskonnollisten ja katsomuksellisten yhteisöjen” nostamista erityisasemaan muihin, kolmannen sektorin sekulaareihin järjestöihin nähden. Itse asiassa uskonnottomien järjestöthän ovat enemmänkin ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestöjä kuin katsomuksellisia yhteisöjä.

Mikäli jälkimmäiseen vaihtoehtoon sisältyy siirtyminen itsenäiseen varainkeruuseen ja velvollisuus hakea valtion avustuksia, lähestytään käytännössä irrottautumista valtioyhteydestä. Uskonnonvapauden molemmat puolet, sekä oikeus liittyä, harjoittaa ja julistaa uskontoaan tai vakaumustaan että oikeus erota, olla kuulumatta, harjoittamatta ja tuomatta julki katsomustaan voidaan parhaiten toteuttaa juuri julkisen vallan neutraliteetin oloissa.

Julkinen, julkinen ja julkinen

Kirkon valtiokirkollinen ja julkisoikeudellinen erityisasema on ulkoisen ja nyt myös kirkon sisäisen kritiikin kohteena. Reaktiona tähän kirkon puuhamiehet, kuten kansliapäällikkö Jukka Keskitalo ja pääsihteeri Jyri Komulainen, ovat viime aikojen ulostuloissaan puolustaneet uskonnon erioikeuksia määrittelemällä käsitteitä omalla tavallaan eli sekoittamalla niitä. Julkisen vallan neutraliteetti onkin Keskitalon väitteissä uskonnon vastaisuutta, vaikka tosiasiassa se on uskonnollisen valtion ja uskonnonvastaisen valtion politiikan välissä.

Tässä vaikuttamisviestinnässä erityisen aseman julkisuudessa on saanut sana tai käsite julkinen. Tätä julkis-soppaa hämmentää myös Sorsa julkaisussaan, mutta joukkoon mahtuu tuontitavarana myös hyvä sattuma, jossa käsitettä jäsennetään ja kirkastetaan. Seuraavassa tekstistä poimittuja ilmaisuja, sanoja, käsitteitä, joita ei missään kohtaa määritellä: julkinen tila, julkinen kenttä, julkinen rooli, julkinen elämä, yhteiskunnallinen kenttä, julkinen toiminta, julkiset tehtävät, julkinen näkyminen, toiminta julkisessa tilassa, toimintatilan antaminen, tilan antaminen julkisessa keskustelussa, uskontojen julkisuus, uskonnollisuuden näkyminen julkisissa organisaatioissa…

Onneksi edes jonkinlaista jäsennystä tähän julkisen tilan sekametelikeittoon Sorsa tuo viittaamalla Euroopan maita tutkineeseen RELIGARE-projektiin. Siinä julkisen tilan termi jaetaan kolmeen eri käsitteeseen, joilla uskonnon näkyvyyttä ja sen ehtoja yhteiskunnassa voidaan tarkastella jäsentyneemmin.

Ensinnäkin on yleinen julkinen tila, joka tarkoittaa arkisen elämän tapahtumia ja tilaa jossa ihmiset elävät ja toimivat. Uskonnot ja uskonnottomuus näkykööt, vapaus ja yksilön suoja vallitkoon. Toinen taso on poliittinen julkinen tila, jonka yhteydessä olisi mahdollisuus eri uskontojen ja katsomusten moninaisuuden näkymiselle, keskustelulle ja debatillekin julkisessa tilassa.

Kolmantena käsitteellisenä tasona olevassa institutionaalisessa julkisessa tilassa olisi mahdollista rajata uskonnollisuuden näkymistä. Esimerkkinä todetaan, että opettajan tai tuomioistuimen tuomarin olisi hyvä näyttää uskonnollisuuttaan pukeutumisellaan tai käyttäytymisellään työtehtävissä ollessaan. Tuossa projektissa ei edes mainita sellaista tapausta, että institutionaalinen julkinen viranomainen ottaisikin tehtäväkseen sisällyttää oman toimintansa päiväohjelmaan yhden uskonnon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta. Siitä meillä kuitenkin juuri on kysymys.

Enemmistöt ja vähemmistöt kouluissa

Sorsa nostaakin esiin apulaisoikeuskansleri Puumalaisen päätöksen, jonka mukaan uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen on ongelmallista julkisen vallan neutraaliuden ja yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta. Sorsa esittää kysymyksen, tulisiko julkisten koulujen olla institutionaalisia tiloja, joissa avoimesti uskonnollisia tai uskonnottomia muotoja tulisi rajoittaa yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamiseksi.

Hän myös tuo esiin Pete Hokkasen tuoreen väitöskirjan (2014), jonka mukaan uskonnollisuuden näkymistä voi olla tarpeen heikentää kaikkien uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden vahvemmaksi toteutumiseksi. Toisaalta Sorsa tuo esiin uskonnollisen tapakulttuurin säilyttämistä julkisissa kouluissa koskevan keskustelun, jolla mielestäni hämärretään koulujen toiminnan kiperintä kohtaa: julistuksellisia ja tunnustuksellisia osuuksia sisältävien uskonnollisten hartauksien, rukousten ja jumalanpalvelusten järjestämistä oppilaitosten rehtorin ja henkilökunnan toimesta osana koulupäivän virallista ohjelmaa.

Sorsa toteaa, että nykytilassa on edelleen mahdollista järjestää kulttuurisen perustelun kautta uskonnollista ainesta sisältävää toimintaa. Seurakuntien yhteistyö koulujen kanssa on myös hengellistä. Kirkon näkökulmasta epäilemättä kasvatustyön tavoittavuus kärsii, jos yhteistyö koulujen kanssa kielletään.  Kulttuurinen perustelu on itse asiassa savuverho, jolla pyritään kätkemään jumalanpalvelusten ongelmallisuus koulujen toiminnassa sekä kirkon uskonnollisen kasvatuksen tavoitteiden lähetystyöluonteen tarkastelu.

Sorsa nostaa esiin joulujuhlien kristillisen ohjelman ja kevätjuhlan Suvivirren vuonna 2011 tehdyssä Gallup Ecclesiasticassa saaman kannatuksen. Hän toteaa aivan oikein, että enemmistöjen vaatimukset kristillisen perinteen tukemisessa eivät saa johtaa vähemmistöjen oikeuksien polkemiseen. Martha C. Nussbaumiin viitaten hän toteaa, että enemmistöllä saattaa ilmetä sokeita pisteitä, joissa vähemmistön eriarvoista tai heikompaa asemaa on vaikea nähdä. Tämä johtaa siihen, että enemmistö voi tahtomattaankin polkea vähemmistön oikeuksia.

Tämä on kaunis ajatus, vaikka toisaalta Sorsa myös ylikorostaa väestön uskonnollista yhtenäisyyttä. Samaisen kyselytutkimuksen mukaan väestön tosiasialliset katsomukset kristinuskon ydinsisällöstä ilmensivät aivan päinvastaisia lukemia kuin Suvivirren suosio kevätjuhlassa. Vain 27 prosenttia ruksasi vaihtoehdon ”Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan” ja 23 prosenttia vaihtoehdon ”Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa”. Puolet väestöstä joko ei usko (21 prosenttia) tai ei oikein tiedä, epäilee tai ei osaa sanoa. Alle 30-vuotiasta vain 15 prosenttia sanoi uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Eri ikäryhmien erot ovat huomattavia.

Vähemmistöjen oikeuksien polkeminen onkin Suomessa enemmän institutionaalista, julkisen vallan edustajien jälkijättöiseen konservatiiviseen vallankäyttöön nojaavaa, eikä niinkään kansan ja varsinkaan nuorten ja kouluikäisten lasten perheiden enemmistön vaatimaa uskonnottomien syrjintää. Suvivirren suosion siivellä kouluissa toteutetaan uskonnollisen vähemmistön ehdoilla julistuksellista uskonnonharjoitusta, vaikka sellainen ei kuulu lasten, nuorten ja perheiden omaehtoiseen tapakulttuuriin eikä kuntien ja koulujen laissa säädettyihin tehtäviin.

Julistuksellisen uskonnonharjoituksen järjestäminen viranomaistoimin tuleekin ottaa uudestaan kriittiseen tarkasteluun uuden Yhdenvertaisuuslain pohjalta, koska poikkeamista ihmisten yhdenvertaisessa kohtelussa tule säätää sen mukaan.