Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Ihmisen ”minä” on syntinen harha
kimmo / 30.6.2015
Minän tuhoaminen on ehdottomasti ainoa vapaa teko, mikä meille on sallittu.

Kauko Tuovinen

Ihmisen taimi, tuo surkea ja suloinen rääpäle, heitetään maailmaan vailla minää tai minuutta. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua ihana ipana kertoo itselleen ja toisille ihmisille tarinaa itsestään. Se muuttuu persoonaksi, häneksi: syntyy kertomus ja psyykkinen rakenne nimeltä minä. Itseään kertova tarina toistaa itseään identiteetiksi asti.

Sitten yksilökeskeisen ihmiselämän tarkoitus on pitää yllä minää. Huolenpito minästä on korkein arvo, tarvehierarkian huippu ja ihmisen pyhä.

Erillinen minä erottaa ihmisen jumalasta ja toisista ihmisistä – eli minä on syntiä. (Teeskentelen nyt jonkinlaista kristityntapaista ja käytän tässä kristittyjen pitkälle pilaamia ja kummallisia sanoja). Evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että synti orjuuttaa ihmistä ja saa hänet kiertymään itsensä ympärille sekä nousemaan itse omaksi Jumalakseen. Ja tuo yksilökeskeisyys on protestanttisuuden oma piirre.

Minä on hybristä. Rukoileminen ja mielipiteisiin turvautuminen ovat minän huoltamista, vakaumukset ja hienot autot minän jatkeita.

Minä-synti periytyy, eikä periytymisessä ole sijaa ihmisen tahdonvapaudelle. Perisynti määräytyy deterministisesti. ”Vapaat” valinnat tehdään vain minän puitteissa.

Jotkut aivosairaudet tuhoavat minän anatomista ja fysiologista perustaa, usein ihmisen vanhalla iällä. Minä murenee. Kyky inhimilliseen kärsimiseen saattaa samalla heiketä ratkaisevasti; jäävät toki kipu, vilu, nälkä, jano. Ihminen päätyy minän kuolemaan, minättömyyteen eli tarinattomuuteen, jota hän ei ole itse valinnut.

Persoonallinen tarina päättyy täten monesti ennen fyysistä kuolemaa vapautumiseen minästä – ja synnistä. Minätön on synnitön, syyntakeeton, hyvän ja pahan tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ja ”transsendentti” minä eli niin sanottu sielu ei liene uskottava jatko tarinalle, mutta pelottavaa tuo iankaikkisuusjulistus on.

Muut eläimet eivät minä-tarinaa kerro. Ne eivät tarvitse elämisensä tueksi tarinoita itsestään, sielusta, yksilöstä, joulupukista, jumalasta ja jumalan kuolemasta. Homo scissus ja ”eheytyminen” eivät ole oikeiden eläinten juttuja. Ei myöskään synti.

Yhteiskunta, kulttuurin suuret ja pienet kertomukset sekä toisten ihmisten minät pönkittävät minun minääni. Sikäli kun näin on, maailmalla on mieleiseni mieli ja lähimmäisilläni tehtävä tarinani tukemisessa. Tarina ruokkii tarinaa, synti syntiä. Teologit puhuvatkin yhteiskunnan synnistä, jopa rakenteellisesta synnistä. Jatkoksi voidaan ajatella kollektiivinen minä, joukkosieluinen ja massaindividualistinen monikon ensimmäinen persoona, me.

Jos toiset minät eivät tue minun minääni, kyseessä on narsistinen loukkaus erillisyyttäni ja yksilöllisyyttäni kohtaan. Minähän ei enää ole yleis- vaan erisnimi, Minä.

Minä tarinoi ja murjoo Jumalasta ihmisenkaltaisen: minän, persoonan ja jopa monipersoonaisen instanssin. Ja tartuttaa, siirtää ja projisoi näin syntinsäkin Jumalaansa? Jumalaparasta tulee ihmispolon kuvatus.

Minän kannalta olisi tarinan radikaali käänne tai peräti salto mortale ruveta tosissaan kyselemään mahdollisuutta vapautua minästä ennen dementiaa ja tyhjiin raukeamista. Egoahan tässä ollaan bodaamassa, pitämässä kynsin hampain kiinni ehjästä minästä ja välttelemässä minä-tarinan vääntymistä sairaskertomukseksi ja poikkeavuudeksi!

Vai julkeaako joku väittää, että minäkokemus on paitsi sepitettä myös illuusiota tai jopa hallusinaatiota ja että koko tarina ja sen mukana synti olisivatkin äimänkäimää? Kyllä! Buddhalaisuudessa kai tavoitellaan minättömyyttä ja itsettömyyttä. Ja ranskalainen filosofi Simone Weil (1909-1943) kirjoittaa minästä, ”josta en voi päästä vapaaksi ja joka on myös kärsimykseni pääsemätön alkusyy”. ”Minän tuhoaminen on ehdottomasti ainoa vapaa teko, mikä meille on sallittu.” Tarkoittikohan kirjailija Albert Camus (1913-1960) juuri tätä – keinotekoisen minän kadottamista tai hävittämistä – pitäessään itsemurhaa filosofian ainoana ongelmana?

Weilille synti merkitsee nurin käännettyä arvojärjestystä. Kun tätä ajatusta jatkaa, tavanomaisen arvohierarkian huipulla kukkoilee minäminäminä. Jumala, tuo sisäistetty, ulkoistettu tai kielletty yliminä, saakoon paikkansa jostain alempaa.

Itsetyytyväisyyteen yllyttävä ”individualistinen” minäkultti yhdistää eliittejä ja massoja ja voi hyvin. Miten voi ihminen?

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry