Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Vapaasti ajateltua: Uskonnon evoluutio
Jouni Vilkka / 14.5.2014
Universumissa kaikki kehittyy hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Koskeeko evoluutio myös kulttuuria, ajatuksia ja ideoita?

Osmo Tammisalo

 

Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka auttavat yksilöitä lisääntymään muita tehokkaammin. Joskus värikkäimmillä pyrstösulilla saa eniten jälkeläisiä, joskus ratkaisevaa on kyky kaivaa turvallinen pesäluola. Myös ihmisen luomia kulttuuripiirteitä voidaan tutkia niiden leviämisen näkökulmasta. Jotkin tavat ja ajatusrakennelmat säilyvät ja levittäytyvät muita tehokkaammin.

 

Kulttuuristen tapojen omaksuminen vaikuttaa yleensä yksilön lisääntymismenestykseen. Jos joku ei noudata vaikkapa yhteisönsä hygieniasääntöjä, hänen lisääntymismahdollisuutensa heikkenevät. Silti joskus kannattaa tarkastella kulttuurisen tavan itsensä ”lisääntymismenestystä”, irrallaan sen mahdollisista geneettisistä vaikutuksista. Uskonnot soveltuvat tällaiseen tarkasteluun erityisen hyvin, sillä uskontojen suosimat väitteet ovat varsin taitavia leviäjiä.

 

Miksi näin on? Miksi uskonnot ovat niin hyviä leviämään? Kyse on tässäkin eräänlaisesta luonnonvalinnasta, sopivimman eloonjäämisestä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat jäljellä ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Näennäisestä jäykkyydestään huolimatta uskonnotkin ovat siis muuttuneet aikojen saatossa. Valintaprosessin myötä niistä on tullut entistä parempia leviäjiä.

 

Aloitetaan uskonnon evoluution tarkastelu sillä, miten uskonnollisuus voi parantaa kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto. Jos kielto toimii, se vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. Uskonnollisuus näyttääkin laajalti olevan sidoksissa yksiavioisuutta ja hedelmällisyyttä korostavaan pariutumisstrategiaan.

 

On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat muita aavistuksen onnellisempia ja terveempiä. Tämäkin saattaisi edistää uskonnon kantajien ja tätä kautta myös uskonnon eloonjäämistä. Myös päihteiden käytön rajoittaminen ja avioeron hankaloittaminen saattaisivat toimia samansuuntaisesti

 

Lisäksi uskontoihin sisältyy valvontaa ja rankaisua hoitavia seikkoja: kostonhimoisia jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää. Ne selvästi vaikuttavat ihmisten käsityksiin tekojen moraalisuudesta. Moraalikäsitykset puolestaan saattavat edesauttaa ryhmän sisäistä yhteistyötä ja tätä kautta jälleen parantaa uskonnon kantajan lisääntymismenestystä. H. L. Menckenin lausahdus on kuvaava: ”Sanotaan, että tarvitsemme uskontoa, mutta todellisuudessa tarkoitetaan, että tarvitsemme poliisia.”

 

Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistä, joka ei juuri vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentää sitä – esimerkiksi selibaatti – mutta joka samalla kuitenkin edistää uskonnon itsensä leviämistä.[1] On selvää, että uskonnot ovat täynnä tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä: lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, mysteerien ihannoimista, kritiikin kieltämistä, tarttuvia yhteislauluja, pyhäkouluja, seurakuntien harrastuskerhoja ja niin edelleen. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.

  

Syy, miksi tulin tätä uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka parikin kertaa uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista. Sen sijaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja -rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.

  

Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti. Mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua merkityksellisiksi. Se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kun häntä itseään huvitti.

 

Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se kertoo uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.

  

Tällä tavoin uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on historian saatossa kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa uskonnollisten sääntöjen järkevöityminen tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan lisää kantajansa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain sekin tuottaa itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita. Luultavasti rationalismi tulisi houkuttelevammaksi, jos sekin osaisi valjastaa ihmiselle luontaisen lähimmäisenrakkauden käyttöönsä.


 

 


[1]                     Juhlalliset selibaattiriitit saattavat olla historiallisesti yhteydessä pelkoon, että uskonnollisille johtajille annettu valta poikisi heille kohtuuttomasti lisääntymismahdollisuuksia. Papistolta vaaditusta selibaatista on siis saattanut koitua geneettisiä etuja muille yhteisön jäsenille. Ja onpa uskonnollisella johtajalla usein myös ylivertaiset kyvyt auttaa omia sukulaisiaan. Siksi selibaatti ei välttämättä olekaan biologinen mysteeri eli selitystä vaativa ”geneettinen itsemurha”. Viime vuosina on toki spekuloitu sellaisellakin ajatuksella, että selibaattilupaus ei monille papeille tarkoita mitään, koska heidän luontaiset kiinnostuksenkohteensa ovat jo valmiiksi muualla kuin aikuisissa heterosuhteissa.

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry