Lasse Pylkki ja Bruno Guillard

 

Bruno Guillard on asunut Suomessa jo kauan. ”Julkisen vallan suhtautuminen uskontoon on Ranskassa erilaista”, sanoo Guillard pohtiessaan maiden eroja. ”Ranska ei lajittele kansalaisiaan uskonnon perusteella eikä myönnä millekään uskontokunnalle virallista asemaa ja siten kohtele ihmisiä eri tavalla. Jos minusta tulisi Suomen kansalainen, minusta tulisi automaattisesti toisen luokan kansalainen.”

Guillard oli yllättynyt nähdessään, miten paljon rahaa kirkko Suomessa käyttää. ”Tuntui, että kyseessä on enemmänkin yritystoiminta kuin hengellinen toiminta”, Guillard toteaa. Verottajan halu tietää yksittäisten henkilöiden vakaumus on myös kummastuttanut. Guillard vertaa vakaumuksen kysymistä muihin henkilökohtaisiin asioihin, esim. poliittisen kannan uteluun.

Yllätyksiä ovat olleet myös eduskunnan jumalanpalvelukset tai presidentin uuden vuoden puhe, joka tietyllä tavalla suuntautuu vain osalle kansakuntaa ja sulkee muut pois, kun se päättyy "Jumalan siunausta". ”Pahin yllätys on uskonopetus julkisissa kouluissa. Ei taida olla parempaa tapaa eriarvoistaa lapset pienestä pitäen”, Guillard pohtii.

 

Tunnustukseton koulu

Ranskalaiselle suomalaisen koulun uskonnonopetus vaikuttaa muinaisjäänteeltä. Ranskassa viime vuonna julkistettu Tunnustuksettoman koulun peruskirja, jota lehtemme viime numero esitteli, on herättänyt keskustelua Ranskassa. Katolinen kirkko muistutti tunnustuksettomuuden merkitsevän, että valtio on uskontojen suhteen puolueeton ja että valtiossa vallitsee uskonnon vapaus.

”Kukaan ei taistele avoimesti tunnustuksettomuutta vastaan. Käytetään sanoja kuten ”avoin” tunnuksettomuus”, Guillard kertoo. ”Sillä ymmärretään, että kipa, risti ja huntu pitäisi hyväksyä uskonnonvapauden nimissä, eikä siinä olisi mitään lain vastaista. Toisaalta väitetään, että ne ovat vain kulttuurisia merkkejä.”

Toisten mukaan julkisen koulun pitää olla vapaa uskontokuntien vaikutusvallasta. ”Suuren yleisön mielestä asia on selvä: uskonto ei millään tavalla kuulu kouluun. Päättäjien tasolla asioita kierrellään ja viivytetään, perustetaan lautakuntia ja tilataan selontekoja”, Guillard sanoo.

Ranskan julkisissa kouluissa uskonnon opetus on kielletty. Halukkaat saavat uskonnonopetusta koulun ja lukujärjestyksen ulkopuolella. ”Yläasteella ja lukiossa saa olla koulupappi tai muiden kirkkokuntien henkilökuntaa paikalla, mutta läsnäoloon on monta ehtoa: Ei läsnäoloa oppituntien aikana, pappi ei saa järjestää koulussa jumalanpalveluksia, oppilaita tai koulun henkilökuntaa ei saa yrittää käännyttää”, Guillard kertoo. ”Viimeisin päätös on, että julkisissa kouluissa ei saa käyttää huomiota herättäviä uskonnollisia merkkejä, esim. näkyvissä olevaa kaularistiä, huntua tai kipaa. Asiasta on kiistelty jo 25 vuotta.”

    

Noin 80 % Ranskan koululaisista käy julkista koulua. Reilut 15 % koululaisista käy katolisia kouluja, joilla on sopimus valtion kanssa, loput muita kouluja. ”Oikeistohallitus suosii perinteisesti katolisia kouluja, vasemmisto julkisia. Koulujen rahoituksesta väännetään jatkuvasti kättä. Liike suutaan tai toiseen saattaa viedä miljoonia vastustajia kadulle, kuten on nähty”, toteaa Guillard.

 

Sopimuksella toimivissa katolisissa kouluissa oppilaan ei ole pakko osallistua viikoittaisille uskontotunneille. Tilalle voi valita esimerkiksi tietojenkäsittelyä. Uskonnon opetusta saavat ovatkin usein vähemmistö. Käytännössä suuri osa oppilaista käy näitä kouluja aivan muista kuin uskonnollisista syistä. Sopimuksen takia koulut ovat avoinna kaikille uskonasioista riippumatta.

 

Kuka kuuluu mihinkin?

Ranskassa valtio ei pidä kirjaa siitä, kuuluuko kansalainen johonkin uskontokuntaan vai ei. Suomessa kirkkoon kuuluva maksaa kirkollisveroa. Sellaista veroa ei Ranskassa ole. Guillard valottaa tilannetta: ”Katolinen kirkko kerää rahansa omilla keinoillaan niin kuin muutkin uskontokunnat tai mikä tahansa yhdistys. Näin ollen, miten voidaan määritellä, kuka kuuluu mihinkin? Asia ei kiinnosta valtiota, ja katolisen papiston näkökulmasta kaikki kasteen saaneet kuuluvat kirkkoon ikuisesti.”

Katolinen kirkko pitää kasterekisteriä, josta tietoja ei saa luovuttaa muulle kuin asianomistajalle. Joka uskontokunta pitää omaa rekisteriään. Arviot jäsenmääristä pohjautuvat gallupeihin. Ihmisiltä kysytään, uskovatko he johonkin ja kuinka usein ja millä tavalla he harjoittavat uskontoaan. Tulos riippuu kysymyksestä. Saa erilaisia vastauksia, kun kysyy ”Mihin uskontokuntaan kuulut?” tai ”Mikä uskonto on sinulle lähin?” tai ”Uskotko jumalaan?”.

Eräs mielipidetutkimus vuodelta 2007 kertoo jotain ranskalaisten uskosta. Noin 5000:lta yli 15-vuotiaalta Ranskassa asuvalta kysyttiin: Voitko sanoa, minkä uskoinen katsot olevasi?

 

Katolinen	59 %
Muslimi	3 %
Protestantti	2 %
Juutalainen	1 %
Buddhalainen	1 %
Muu	3 %
Ei uskontoa	29 %

 

Ranskassa vanhat kirkkorakennukset ovat yhteiskunnan omistuksessa. Tuomiokirkot ovat valtion omistamia, vanhat kirkot kuntien. ”Loppujen lopuksi vuoden 1905 laki on ollut eduksi katoliselle kirkolle, sillä kirkkojen isot remontit menevät veronmaksajien piikkiin, päivittäiset kulut ja ylläpidon kirkko maksaa itse”, Guillard naurahtaa. ”Kyseiset rakennukset ovat kuitenkin usein osa maan kulttuurista perintöä. ”Vuoden 1905 jälkeen rakennetut kirkkorakennukset ovat kirkon omistamia. Moni kunta ei pysty ylläpitämään vanhoja kirkkoja ja kirkkoja joudutaankin luultavasti purkamaan lisää lähivuosina.

Vallankumouksesta alkaen laki on velvoittanut ilmoittamaan jokaisen syntymän ja vauvan nimen kunnan pormestarille kolmen päivän kuluessa syntymästä. Uskontokunnat hoitavat vanhempien niin halutessa kasteet tai vastaavat toimet omalla aikataulullaan. Valtio ei puutu asiaan.

Avioituminen hoituu Ranskassa vallan hyvin ilman seurakuntia: ”Siviilivihkiminen on vallankumouksesta lähtien ainoa laillinen tapa avioitua, ja myös sen hoitaa kunnan pormestari”, Guillard kertoo. ”Kirkollinen vihkiminen tulee niin haluttaessa lisäksi, tavallisesti kaupungintalossa käynnin jälkeen kirkossa tai vastaavassa paikassa. Toisin kuin Suomessa siviilivihkimisessä ei kysytä puolisoilta, tahtovatko he rakastaa toisiaan; tunteet eivät kuulu valtion piiriin!”

 

Tunnustukseton tulevaisuus

  

Miltä näyttää tunnustuksettoman Ranskan tulevaisuus? Tuoreiden selvitysten mukaan kasvavia uskontoja ovat islam ja buddhalaisuus. ”Suurin tunnustuksettomuuteen liittyvä taloudellinen haaste Ranskalle on islam”, Guillard pohtii. ”Muslimeilla ei ole valmiita moskeijoita. Rakentaminen vaatii rakennusluvan ja jostain rahoitusta. Kuka maksaa? Missä määrin julkinen valta voi tasapuolisuuden nimissä auttaa, kun se ylläpitää omistamiaan kirkkojakin?” 

 

Paikallistasolla pormestarit eivät voi suoraan rahoittaa rakentamista, mutta joillakin paikoin kunnallinen raha osallistuu rakentamiskustannuksiin, jos moskeijan yhteyteen tulee myös muslimien kulttuurikeskus. Kulttuurin tukeminen ei ole kunnilta kiellettyä. Muslimiyhteisöt keräävät varansa useimmiten itse. Silti osa kansaa, erityisesti äärioikeisto, vastustaa moskeijoiden rakentamista, varsinkin kun samanaikaisesti kirkkoja romutetaan.

 

Uhkia Ranskan sekularismille Guillard näkee kahdenlaisia: ”Yhtäältä on pyrkimyksiä ”uudistaa” tunnustuksettomuus, niin että siitä tulisi ajanmukaista eikä se rajoittaisi uskonnonvapautta. Toisaalta on yrityksiä ulottaa tunnustuksettomuuden periaate koko yhteiskuntaan.”

 

Vuonna 1905 tunnustuksettomuuden puolustajia olivat vasemmistotasavaltalaiset, vastustajia Vatikaani ja katolinen leiri, oikeisto ja äärioikeisto. Nykyään, kun vastustus tulee pääsääntöisesti muslimeilta, tunnustuksettomuuden äänekkäin puolustaja onkin äärioikeistolaiset tahot.

 

 

Miksi Ranska on uskonnoton?

Valistusajan ajatukset eivät ole yksinomaan ranskalaista alkuperää, mutta Ranskan vallankumous (alkaen vuodesta 1789), antoi niille kasvukentän. Vallankumouksellisten mielestä tasa-arvo edellytti etuoikeuksien poistoa. Etuoikeutettuja olivat aatelisto ja katolinen papisto.

 

1800-luvun lopulla tasavaltalaiset pysyivät maan johdossa pidempään ja pyrkivät rakentamaan uutta tasavaltaa. Sen esteenä oli mahtava katolinen kirkko, ja sen erottaminen valtiosta tuli välttämättömäksi tasavallan vahvistamiseksi. Vuonna 1904 paavin vastataistelun takia tasavalta katkaisi diplomaattiset suhteensa Vatikaaniin. Seuraava askel oli vuoden 1905 laki, jossa valtio ja katolinen kirkko erotettiin toisistaan.

 

Vatikaani jatkoi kampanjointia ja kielsi katolisia hyväksymästä lakia. Lain täytäntöönpano aiheutti jopa kuolemantapauksia. Vuoden 1905 lain perusteella kirkkojen omistus siirtyi valtiolta kunnille ja käyttö seurakunnille. Tilanteen rauhoittamiseksi ja lain pelastamiseksi tasavaltalainen hallitus lievensi hiukan käytäntöjä niin, että 1920-luvulle tultaessa sekä Vatikaani että Ranskan katolinen väestö olivat hyväksyneet tilanteen.

 

Vuoden 1905 lain pääkohdat

1. Valtio ei saa tukea mitään uskontoa rahallisesti eikä poliittisesti.

2. Jokaisella on oikeus harjoittaa uskontoa, mutta ketään ei voi pakottaa siihen.

3. Uskonnonopetus on kouluissa kielletty.

4. Uskonnollisten symbolien käyttö julkisilla alueilla on rajoitettua.