Jussi Förbom

 

Suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa on sekä siitä päättäjien että sitä noudattavien viranomaisten mielestä ollut aina kyse jostain aivan muusta kuin ihmisoikeuksista. Tänä keväänä eduskunta saa kuitenkin eteensä paperin, joka voi viedä mennessään oikeudellisen lainsäädännön rippeetkin.

 

Lakiesityksen punainen lanka on, että kuka tahansa Maahanmuuttovirastolta kielteisen päätöksen saanut ihminen voisi myös palata kotimaahansa, jos vain haluaisi. Tämä ei tosiasiassa ole mahdollista, sillä hakijan kotimaa voi olla haluton ottamaan takaisin turvapaikanhakijaksi lähtenyttä kansalaistaan, joka haluaakin yhtäkkiä palata kotiin. Paluu voidaan estää esimerkiksi siten, että ihmiselle ei myönnetä passia, jonka turvin hän voisi nousta lentokoneeseen. Hakijalla saattaa olla myös täysin perusteltu syy pelätä oman turvallisuutensa puolesta, vaikka virasto onkin nähnyt asian toisin.

 

Koska laki on tähän asti tuntenut vain pakkopalauttamisen mahdollisuuden, palauttaminen on usein tyssännyt, ja ihminen on jäänyt Suomeen. Nykyisessä ulkomaalaislaissa säädetään, että

jos ihmisen paluu ei onnistu, hänelle on annettava vuoden mittainen tilapäinen oleskelulupa. Jos tilanne jatkuu samana kaksi vuotta, lupa on muutettava pysyväksi. Keväällä 2013 Korkein hallinto-oikeus myös huomautti vuosikirjaratkaisussaan Maahanmuuttovirastolle, että näin todella on, ja sen jälkeen virasto onkin myöntänyt tilapäisiä lupia huomattavasti aiempaa enemmän.

 

Lakiesityksessä vapaaehtoinen paluu halutaan nyt kirjata lakiin viralliseksi palauttamisen muodoksi. Sen jälkeen viraston antama kielteinen päätös pitää. Vaikka hakija itse tietäisi, että paluu kotimaahan uhkaisi jopa hänen henkeään, viranomaiset ilmoittavat hänelle, että voisit kyllä palata, jos vain haluaisit. Varmemmaksi vakuudeksi lakiesityksessä halutaan poistaa vastaanottopalvelut ihmiseltä, joka on tällä tavoin määrätty palaamaan vapaaehtoisesti.

 

On selvää, että tämän jälkeenkään ihmiset eivät aina voi palata, vaan heidän ainut todellinen vaihtoehtonsa on jäädä Suomeen. Jos ja kun esitys menee eduskunnassa läpi, nämä ihmiset sysätään oikeudettomaan limbotilaan vailla mahdollisuuksia terveydenhoitoon tai edes säälliseen asuinpaikkaan. Näin luodaan ihmisryhmä, joka on radikaalisti eri asemassa kuin esimerkiksi vielä päätöstään odottavat turvapaikanhakijat, puhumattakaan muista syistä Suomeen tulleista siirtolaisista – tai meistä ”oikeista suomalaisista”.

 

Onko yhteiskunnalla tähän varaa? Ei tietenkään. Yhteiskunnan on otettava jokaisen täällä elävän ihmisen oikeudet vakavasti, tehtävä heistä yhteiskunnan jäseniä ja pyrittävä kaikin keinoin saavuttamaan heidän luottamuksensa. Kaikki, jotka tänne saapuvat, eivät ole tulleet jäädäkseen, mutta joskus jääminen on viranomaisten kannasta riippumatta ainoa mahdollinen vaihtoehto. Silloin yhteiskunta ei voi sulkea silmiään, vaan on vastuussa myös tämän ihmisen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Poliittista agendaa ei voi rakentaa sen varaan, että joistakin ihmisistä vain päätetään olla välittämättä.

 

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka julkaisee keväällä kirjan Väki, valta ja virasto
Maahanmuuttovirastosta ja suomalaisesta turvapaikkapolitiikasta.