Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Uskonnottomien etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Virsivisasta käännytystyöhön
Kari Hännikäinen / 1.12.2013
Koulut järjestävät yhdessä seurakuntien kanssa uskonnollisia tilaisuuksia: päivänavauksia, jumalanpalveluksia, uskonnollisia visailuja. Miten huomioidaan lasten tasa-arvoinen kohtelu? Miten kirkko ujuttaa oppejaan tavalliseen koulupäivään?

Uskonnonharjoitus on kotien ja seurakuntien tehtävä”, totesi kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo Helsingin Sanomille. Kirkon opit kuitenkin vaikuttavat peruskoulussamme laajalti. Opetushallituksen tiedotteen 19/2006 mukaan koulut voivat järjestää uskonnollisia tilaisuuksia, joista oppilas ”vapautetaan” vanhempien pyynnöstä. Koulun tehtäväksi jää huolehtia siitä, että oppilas ei osallistu kyseisiin tilaisuuksiin. Lisäksi tiedotteen mukaan koulu järjestää oppilaalle tilaisuuden ajaksi ”muuta toimintaa”.

 

Millaista tämä muu toiminta käytännössä sitten on? Joissakin tapauksissa koulut vain yrittävät varastoida oppilaat siksi aikaa, kun evankelisluterilainen osa harjoittaa menojaan – räikeimmissä tapauksissa jälki-istuntoa vastaaviin olosuhteisiin. Onpa oppilaille tarjottu myös kuulosuojaimia siksi aikaa, kun seurakunnan aamunavaus soi keskusradiossa. Toisissa kouluissa uskonnottomat odottavat käytävällä aamun avauksen loppumista tai heidät ohjataan tiloihin, joihin keskusradio ei kuulu, ja saapuessaan tunnille on hänen selitettävä syy ”myöhästymiselleen”. Joissakin tapauksissa on koulun puolesta suositeltu, että oppilaat osallistuisivat kaikkiin koulussa pidettäviin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Variaatioita on luettavissa et-opetus.fi-sivustolta. Arvata saattaa, kuinka paljon vastaavia tapauksia jää pimentoon tai vanhemmat eivät jaksa tai uskalla asiaan puuttua.

 

Edellä kuvattu menettely on selvästi ristiriidassa perustuslain sekä nykyisen eurooppalaisen perusoikeuskäsityksen kanssa. Ellei kyse ole halusta marginalisoida uskonnottomat ja varmistaa lasten indoktrinaatio kristilliseen oppiin, niin ainoa selitys tällaiselle menettelylle on täydellinen välinpitämättömyys koskien lasten oikeuksia ja tasa-arvoista kohtelua

 

Kirkko ja koulu yhdessä?

Kirkon kasvatus- ja nuorisotyön julkaisussa ”Kirkko ja koulu yhdessä, kirkon ja koulun yhteistyön lähtökohtia, perusteita ja toimintatapoja” on laajasti esitelty nimensä mukaista toimintaa. Julkaisun mukaan ”yhteistoiminnan luominen kirkon ja koulun välille on keskeinen tavoite”. Julkaisun on koostanut kirkon kouluasiain sihteeri Markku Holma. Julkaisussa selvästi käy ilmi, miten evankelisluterilainen kirkko pyrkii saamaan toimintansa kaikille koulun tasoille. Periaatteena näyttä olevan, että seurakunta on suhteessa lapsiin yhdenvertainen kasvattajakoulun kanssa.

 

Päivänavauksia käsittelevä osa antaa varsin erikoisen näkökulman uskonnonvapauteen. Tekstissä todetaan: ”On korostettu myös, että uskonnollisten päivänavausten kiistäminen on outoa monikulttuurisuutta ja moniuskontoisuutta korostavassa yhteiskunnassa. On vaikea kuvitella, että uskonnoton oppilas tulisi käännytettyä uskontoiseksi päivänavauksen kautta. Kuitenkin hänelle voisi olla arvokasta saada tuntumaa siitä, miten elämää tulkitaan uskonnon hapattamasta näkökulmasta. Tosiasia lienee kuitenkin, että yhteiskunnassamme uskonto vaikuttaa varsin vahvasti, vaikka emme sitä useinkaan tiedosta. Toisaalta nykyisten päivänavausten sisällöissä uskontokuntiin kuuluvat saavat ihan riittävästi tuntumaa uskonnottomasta tulkinnasta. Tasapainoa tarvitaan myös tässä asiassa.”

 

Edellä mainittu näkemys on kyseenalainen sekä perusoikeusajattelun että sen mukaan, mitä suomalaiset ajattelevat uskonnon yksityisyydestä. Ensinnäkin Suomen perutuslaissa todetaan yksiselitteisesti, ettei kukaan ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Nyt kirkko näyttää kuitenkin olevan sitä mieltä, että tästä voidaan päivänavausten kohdalla poiketa, koska a) uskonnottoman oppilaan tuleminen uskoon päivänavausten seurauksena on epätodennäköistä b) päivänavausten uskonnollinen sisältä toisi uskonnottomalle lapselle arvokasta tietoa uskonnosta ja c) uskonnollisetkin joutuvat kuuntelemaan ihan riittävästi päivänavauksia ilman uskonnollista näkökulmaa.

 

Ensinnäkin: Uskontokasvatus uskonnollisten tilaisuuksien muodossa ei tee poikkeusta perustuslakiin. Tilaisuuksiin ei voi pakottaa osallistumaan.

 

Toiseksi: Uskonnollinen tilaisuus opetusympäristönä ei vastaa sitä, mitä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa mainitaan opetuksen arvopohjasta, jonka pitäisi olla uskonnollisesti tunnustuksetonta. Uskonnollinen tilaisuus oppimisympäristönä ei myöskään tue perusopetuksen tehtävää kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti.

 

Kolmanneksi: Missään ei ole säädetty, että tietty osa päivänavauksista tulisi olla sisällöltään uskonnollisia. Opetuksen arvopohja on uskonnollisesti tunnustuksetonta, joten ”uskonnollinen tulkinta” ei kuulu perusopetukseen. Perustuslaki antaa mahdollisuuden olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen, mutta uskonnollista sisältöä vailla oleviin päivänavauksiin on tietenkin kaikkien osallistuttava. Julkaisun mukaan yhteistyön ei tarvitse rajoittua pelkästään uskontoon vaan yhteistyötä voisi tehdä myös kansainvälisyyskasvatuksessa ja terveystiedossa. Lisäksi käsitellään kirkon kouluille tarjoamaa aamu- ja iltapäivätoimintaa ja sen arvopohjaa. Kun kunta tilaa aamu- tai iltapäivätoiminnan seurakunnalta, miten varmistuu se, että uskonnottomat lapset eivät joudu osallistumaan uskonnonharjoittamiseen tai heihin ei kohdistu uskonnollista indoktrinaatiota? Seurakuntien toiminnan kohdistaminen uskonnon lisäksi muihin oppiaineisiin on täysin pöyristyttävä ajatus. Kirkkoon kuulumattomilla lapsilla on mahdollisuus olla osallistumatta uskonnon tunneille, mutta miten muiden oppiaineiden tunneilta voi saada vapautuksen, jos ne alkavat olla sisällöltään kovin kristillisiä? Jos seurakunta toimii yhteistyökumppanina myös muussa kuin uskonnon opetuksessa, miten varmistetaan uskonnollinen tunnustuksettomuus?

 

Monikulttuurisuutta vai lähetystyötä?

Kimmo Ketola, Kimmo Kääriäinen ja Kati Niemelä ovat analysoineet World Values -kyselytutkimuksen tuottamaa aineistoa. He toteavat, että Suomessa ”uskonto nähdään henkilökohtaisena asiana, eivätkä suomalaiset katso hyvällä voimaperäistä ja julkista uskonnollista vaikuttamista tai muuta uskonnollisten asenteiden ”tyrkyttämistä”. Mitä muuta kirkon kouluissa järjestämät uskonnolliset tilaisuudet ovat kuin tätä edellä mainittua?

 

Kirkko on useassa kunnassa yhteistyössä koulun kanssa ja järjestää erilaisia tilaisuuksia, jotka eivät lähtökohtaisesti ole luonteeltaan uskonnon harjoittamista. Tästä syystä on hieman epäselvää, onko kaikkien oppilaiden katsomukseen riippumatta niihin osallistuttava.

 

Esimerkki.

Alakoulun luokalle järjestetään tilaisuus tutustua vieraaseen kaukoidän kulttuuriin. Tästä ei informoida koteihin mitenkään – kyseessähän ei ole uskonnonharjoittaminen. Tilaisuuden jälkeen paljastuu, että tilaisuus on ollut kirkon järjestämä. Esityksen on pitänyt kirkon lähetystyöntekijä papin avustuksella. Vaikka esitys on toki koostunut aidosta kulttuurin esittelystä, on siihen sisältynyt myös puhetta siitä, kuinka kyseisen maan ihmisen rukoilevat puupatsaita vaikka tietävät, ettei se mitään auta eivätkä he tunne oikeaa elävää Jumalaa. Lisäksi esitys on sisältänyt kuvauksen siitä, miten kyseisen maan koulu on ankara ja vaativa paikka, jossa lapset eivät tunne itseään rakastetuiksi. Vasta kun heidät on tutustutettu Jumalan armoon, he ovat tulleet niin onnellisiksi, että ovat alkaneet oma-aloitteisesti lukea Raamattua jo kuudelta aamulla. Tätä on havainnollistettu dioilla.

 

Toinen esimerkki. Kirkon kasvatus- ja nuorisotyön julkaisussa on kuvattu, miten Rauman seurakunnan alakouluja koskeva yhteistyösuunnitelma käsittää toimintaa koko alakoulun läpi, mm. toiminnallisia harjoituksia ja askarteluja ensimmäisen luokan oppilaille. Julkaisussa käsitellään myös kirkkovierailujen integroimista eri oppiaineisiin, mm. matematiikkaan ja maantietoon.

 

Kolmas esimerkki. Ev-lut kirkon elimet järjestävät yhdessä Opetushallituksen kanssa vuosittain Virsivisa-nimisen tapahtuman, jota julkaisussa myös käsitellään. Opettaja-lehden nettisivuilla oli juttu luokanopettajasta, joka on ottanut visan ”koko luokan yhteiseksi jutuksi.” Jutussa opettaja kuvaa, kuinka hän on sisällyttänyt visan tehtäviä ”muun muassa” äidinkielen ja kuvaamataidon tunteihin (toivottavasti ei biologian ja maantiedon). Voin vain ahdistusta tuntien kuvitella, millaista olisi uskonnottomana oppilaana osallistua tällaisen opettajan tunneille. Puhumattakaan siitä, millaista olisi olla tällaisen oppilaan vanhempi.

 

Kirkko selvästi pyrkii luovimaan sisään kouluun myös sellaisiin toimintoihin, jotka eivät ole lähtökohtaisesti luettavissa uskonnon harjoittamiseksi, mutta joiden yhteydessä on kätevä suorittaa käännytystyötä ja indoktrinaatiota. Miksi tähän ei puututa, vaikka koulun opetuksen pitäisi olla uskonnollisesti tunnustuksetonta?

 

Lapuan piispa Simo Peura toteaa julkaisussa: ”Kirkon tehtävä on kutsua opiskelijoita armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda heidän elämäänsä kestävä perusta ja rohkaista heitä välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.” En voi kuvitella, että kukaan olisi valmis päästämään lastaan vierailulle perheeseen, jossa vanhemmat yrittäisivät julistaen kutsua lapsia armollisen Jumalan yhteyteen – tai päinvastoin. Miksi me olisimme valmiit sallimaan tämän saman asian kouluissa? Kylävierailun voi sentään keskeyttää, jos isäntäväki alkaa ahdistella.

 

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2013

Kommentoi

kommenttia

 eroakirkosta.fi | et-opetus.fi | pakkouskonto.fi
Vapaa-ajattelijain Liitto ry